Arvoisa hengellinen herra pyysi tarpeettomasti anteeksi, kun hänen täytyi jättää uusi ystävänsä, ja vakuutti hänelle lopuksi, että hän saattaisi hyvin illalliseen saakka kävellä puistossa pelkäämättä mitään häiriötä.
»Tässä paikassa», sanoi hän, »minä aina mietin omia saarnojani, koska täällä saa parhaiten olla turvassa vieraitten käynneiltä. Olen juuri menossa saarnaamaan kappeliin, ja kenties teitä haluttaisi kunnioittaa minua läsnäolollanne. On sanottu että minulla on hiukan saarnalahjoja — mutta kunnia sille, jolle se on tuleva!»
Qventin pyysi anteeksi, ettei hän tänä iltana voinut tulla; hänellä oli muka kova päänsärky, jolle raitis ilma ulkona varmaankin olisi hyvänä lääkkeenä; ja vihdoin viimeinkin hyväntahtoinen pappi jätti hänet yksin.
Helppo on ymmärtää, että kun hänellä nyt oli paremmin aikaa tarkastella kaikkia puutarhaan päin antavia ikkunoita ja aukkoja, hän tarkasteli etupäässä niitä, jotka olivat lähinnä tuota pientä ovea, mistä hän oli nähnyt Marthon'in päästävän Hairaddin'in sisään silloin kun tämä sanoi olevansa kutsuttu kreivittärien huoneisiin. Mutta siellä ei liikahtanut eikä näkynyt mitään, joka olisi kumonnut tai vahvistanut mustalaisen väitettä. Näin tuli jo hämärä, ja Qventin alkoi pelätä tietämättä itsekään mistä syystä, että noin pitkällinen kuljeskeleminen puistossa saattaisi suututtaa tai nostaa epäluuloja.
Juuri kun hän oli päättänyt lähteä ja tämän päätöksensä mukaan viimeisen kerran kiersi vielä noiden ikkunoiden sivuitse, jotka niin suuresti vetivät häntä puoleensa, kuuli hän ylhäältä hiljaista, varovaista ääntä, niinkuin rykäisemällä olisi tahdottu herättää huomiota, vaikka samalla salata sitä muilta. Kun hän iloisen hämmästyksen vallassa katsahti ylös, aukeni ikkuna, ja naiskädestä putosi kirje seinän juurella kasvavaan rosmarinipensaaseen. Tämän kirjeen pudottaminen vaati yhtä suurta varovaisuutta ja salaisuutta kuin sen lukeminen. Puiston ympärillä oli, niinkuin jo kerrottu, kahden puolen palatsin rakennuksia, ja sinne saattoi siis nähdä monenkin huoneen ikkunoista; mutta siellä oli myös jonkunlainen kivistä kyhätty luola, jonka kappalainen suurella ihastuksella oli näyttänyt Durward'ille. Qventin sieppasi siis kirjeen käteensä, pisti sen povellensa ja riensi tuohon piilopaikkaan — se oli vain silmänräpäyksen työtä. Siellä hän aukaisi kalliin käärön ja siunasi samalla Aberbrothick'in munkkeja, joiden opetusta hän sai nyt kiittää siitä, että hän kykeni ottamaan selvää sen sisällyksestä.
Ensimäisellä rivillä oli kehoitus: »Lue tämä salaa!» — ja sitten seurasivat näin kuuluvat sanat: »Minkä sinun silmäsi ovat rohkeasti ilmoittaneet, sen minun silmäni ovat ehkä hyvinkin ajattelemattomasti ymmärtäneet. Mutta syytön vaino tekee uhrinsa rohkeiksi, ja minun olisi parempi antautua yhden miehen kiitollisuuden turviin, kuin edelleen olla niin monen pyydettävänä. Onnen valtaistuin on jyrkällä kalliolla; mutta urhokasta miestä ei peloita sinne kiipeäminen. Jos uskallat tehdä jotain naisen puolesta, joka paljon alttiiksi panee, niin tule aamun koittaessa huomenna tähän puistoon sinivalkoinen sulka lakissasi; mutta älä odota mitään muuta sanomaa. Tähdet taivaalla, niin sanotaan, ovat määränneet sinulle korkean arvon, ja tehneet luonteesi kiitollisuuteen taipuvaksi. — Hyvästi — ole uskollinen, valmis ja neuvokas, äläkä epäile hyvää onneasi.» Tämän kirjeen sisässä oli sormus, jonka kantakiveen Croyen kreivisuvun vanha vaakuna oli piirretty suippokaaren muotoon.
Qventin'in ensimäinen tunne tässä tilaisuudessa oli pelkkä ihastus — ylpeys ja riemu kohottivat hänen mielensä tähtien tasalle. Hän päätti lujasti täyttää tämän käskyn tai kuolla, ja sen vuoksi hän ylenkatsoi niitä tuhansia esteitä, jotka olivat hänen toivonsa ja hänen itsensä välillä.
Tämän ihastuneen mielialansa vallassa ja sallimatta minkään häiritä itseänsä, joka olisi voinut riistää hänen ajatuksensa, vaikkapa vain silmänräpäyksenkin ajaksi, niin hurmaavasta aineesta, Durward palasi linnaan ja vetosi jälleen entiseen estelyynsä, että muka hänen päätänsä kivisti, saadaksensa olla erillään piispan virkamiesten seurasta näiden syödessä illallista, sytytti kynttilänsä ja läksi hänelle määrättyyn makuukamariin, missä hän luki ja yhä uudelleen luki rakasta kirjettänsä, suudellen tuhat kertaa yhtä rakasta sormusta.
Mutta nämät kiihtyneet tunteet eivät voineet kauan pysytellä näin korkealla. Eräs ajatus masensi ne pian matalammalle, ajatus, jonka hän tosin koetti työntää luotaan kiittämättömyytenä, vieläpä rikoksena kaikkein pyhintä vastaan, — se nimittäin, että tämän tunnustuksen suoruus osoitti vähemmän kainouden määrää kuin mitä ylevä romanttinen rakkaus, joka hänessä tähän asti oli palanut Isabella neitiä kohtaan, olisi sallinut. Mutta tuskin oli tämä vastenmielinen ajatus iskenyt hänen päähänsä, niin hän kiireesti musersi sen ikäänkuin kähisevän, ilkeän kyykäärmeen, joka oli madellut hänen läheisyyteensä. Pitikö hänen, jolle onni oli tullut osaksi ja jonka tähden Isabella oli alentunut korkeudestaan, moittia sitä armollista tekoa, jota paitsi Durward ei koskaan olisi uskaltanut kohottaa silmiänsä niin korkealle? Eikö juuri Isabellan korkea sukuperä ja sääty antanut syytä kumota sitä tapaa, joka kieltää neitoa puhumasta, kunnes rakastaja on lausunut ensimäisen sanan? Näihin puolusteluihin, jotka hän rohkeasti laati järkkymättömiksi periaatteiksi ja tunnusti itsellensä, lisäsi kenties vielä itserakkaus yhden lisäksi, jota hän ei edes itselleen uskaltanut yhtä suoraan sanoiksi pukea — sen nimittäin, että rakastetun miehen etevyys kenties saattoi sallia, että neito hiukkasen poikkesi tavallisista säännöistä; ja olihan kaikissa tapauksissa, niinkuin Malvolion tarinasta voi nähdä, tämmöisiä esimerkkejä myös aikakirjoissa luettavana. Halpasäätyinen knaappi, josta hän nykyään oli lukenut, olihan sekin, niinkuin hän itse, maaton, mannuton nuorukainen, ja kuitenkin oli jalomielinen Unkarin prinsessa epäröimättä osoittanut hänelle paljon suurempaa rakkautta kuin tämä kirje, jonka Durward juuri oli saanut:
"Oi terve", hän virkkoi, "mun knaappisein, mun sieluni toivo, mun kaipauksein! Sä suukkosta kolme nyt multa saat viissataa kultaa ja kruununi maat."