Ja sitten samassa tarinassa Unkarin kuningaskin myönsi:
"Mont' olen ennenki knaappia nähnyt,
joista on rakkaus prinssejä tehnyt."
Ja näin Qventin jalosti ja ylevämielisesti soi anteeksi kreivittären teon, josta hänellä oli niin paljon etua.
Mutta tämän epäilyksen perästä seurasi toinen, jota oli vaikeampi poistaa. Tuo kavaltaja Hairaddin oli ollut kreivittärien huoneissa, sen verran kuin Durward tiesi, neljä tuntia, ja kun otti huomioon ne puolinaiset sanat, joilla hän oli vakuuttanut voivansa Qventin'in sydäntä läheisesti koskevassa asiassa vaikuttaa hänen kohtaloonsa, niin kukapa voi ta'ata, ettei tämä ollut joku hänen virittämänsä paula? Ja jos niin oli, eikö ollut luultavaa, että tuo valheellinen kavaltaja oli keksinyt sen peittääkseen siten jonkun uuden kavaluuden — kenties hän tahtoi viekoitella Isabellan pois piispan turvista? Tämä oli tarkoin mietittävä seikka, sillä Qventin'in inho tuota miestä kohtaan oli yhtä suuri kuin hävyttömyys, jolla Hairaddin oli petollisuutensa tunnustanut; ja Qventinin oli mahdotonta toivoa, että mikään hanke, jossa tuolla konnalla olisi osansa, voisi päättyä kunniallisesti ja onnellisesti.
Nämät vaihtelevat mietteet vierivät Qventin'in mielessä sumupilvien tavoin, sekoittaen ja pimentäen sitä ihanaa kuvaa, jonka hänen mielikuvituksensa ensiksi oli luonut, ja sinä yönä uni ei tahtonut lähestyä hänen vuodettansa. Päivän koittaessa, jopa tuntia ennenkin, hän oli linnan puutarhassa, missä ei kukaan estänyt hänen pääsyään eikä oleskeluaan, ja lakissaan hänellä oli määräyksen mukaan niin loistava sinivalkoinen sulka kuin hän vain kiireessään oli voinut hankkia. Kahteen tuntiin ei kukaan näyttänyt huomaavan häntä; viimein hän kuuli harpun säveliä; heti sen jälkeen ikkuna avautui juuri sen pienen takaoven yläpuolella, josta Marthon oli päästänyt Hairaddin'in sisään, ja Isabella ilmaantui neitseellisessä ihanuudessaan, tervehti häntä puoleksi lempeästi, puoleksi ujosti, punastui, kun Durward vastasi tervehdykseen syvällä, merkitsevällä kumarruksella, sulki ikkunan ja katosi.
Valkeneva päivä ei tuonut sen enempää mukanaan. Kirjeen todellisuus oli kuitenkin nyt todistettu — nyt tuli vain odottaa mitä tämän jälkeen seuraisi; vaan siihen ei kaunis kirjoittaja ollut antanut minkäänlaista viittausta. Ei mikään vaara nyt kuitenkaan uhannut; kreivitär oli vahvassa linnassa, prinssin suojassa, jolla oli suuri maallinen valta sekä myös kunnioitusta herättävä hengellinen. Ihastuneella nuorella ritarilla ei nyt tällä kertaa ollut tilaisuutta tarjota apuaan; siinä kyllin, että hän oli valmiina täyttämään Isabellan käskyjä niin pian kun ne hänelle ilmoitettaisiin. Mutta kohtalo olikin päättänyt vaatia hänet tekoon pikemmin kuin hän aavistikaan.
Oli neljäs ilta sen jälkeen kun oli saavuttu Schönwald'iin, ja Qventin oli aamulla lähettänyt pois Ludvig kuninkaan hoviin toisenkin niistä miehistä, jotka olivat seuranneet heitä matkalla. Tämän lähettilään mukana hän oli lähettänyt kirjeitä enollensa sekä lordi Crawford'ille luopuen Ranskan palveluksesta, jota sekä kunnia että varovaisuus häneltä vaati, koska Hairaddin'ille annetut salakäskyt milt'ei olivat saattaneet hänet petollisiin pauloihin. Ja nyt kun hän taas meni levolle, liehuivat hänen ajatuksissaan kaikki ne ruusunpunaiset mielikuvitelmat, mitkä lähenevät nuorukaista, joka rakastaa hellästi ja luulee voittaneensa vastarakkautta.
Qventin'in unennäköihin alussa vaikuttivat samat onnelliset ajatukset, jotka nukahtaessa olivat olleet hänellä mielessä, mutta sitten ne saivat pelottavamman luonteen.
Hän oli kävelevinään Isabella kreivittären kanssa tyynen järven rannalla, semmoisen, jotka ovat Skotlannin laaksojen omituisimpia kaunistuksia. Hän puhui neidolle rakkaudestaan tietämättä mitään heidän välillään olevista esteistä. Isabella kuunnellessaan hymyili ja punastui — niinkuin Qventin'illä olikin syytä toivoa kirjeestä päättäen, joka sekä valvoessa että nukkuessa aina oli lähinnä hänen sydäntään. Mutta maisema äkkiä muuttui kesäisestä talviseksi, tyynestä myrskyiseksi; tuulet ja laineet kuohahtivat ja nousi semmoinen maininkien ja vihurien taistelu, ikäänkuin ilman ja veden haltijat kadehtien toisiansa olisivat ruvenneet kiistelemään pauhaavista valtakunnistaan. Paisuvat vedet näyttivät estävän heitä sekä eteenpäin että taaksepäin menemästä; yhä kiihtyvä rajuilma, joka heitteli heitä toisiaan vastaan, näytti myös tekevän paikalleen jäämisen mahdottomaksi; ja tästä uhkaavasta vaarasta nousseet rauhattomat tunteet herättivät hänet unesta.
Hän oli hereillä; mutta vaikka unennäkö oli haihtunut ja antanut sijaa todellisuudelle, niin melu, joka tuon unennäön luultavasti oli synnyttänyt, kuului yhä vielä Durward'in korvissa.