Ensi työkseen hän kavahti istualleen vuoteessaan ja kuunteli ihmetellen tuota pauhua, joka, jos se ilmaisi myrskyä, olisi voittanut hurjimmankin Grampian-vuoristossa ikänä raivonneen vihurin. Mutta hetken kuluttua olikin Durward jo käsittänyt, ettei tuo pauhu ollutkaan luonnonvoimien, vaan ihmisten vimman nostama.
Hän hyppäsi ylös vuoteeltaan ja katsahti ulos kamarinsa ikkunasta; mutta se antoi puutarhaan päin, ja sillä puolen oli kaikki rauhallista, vaikka ikkunan avattuaan hänen korviinsa kaikuvat huudot vielä selvemmin todistivat hänelle, että lukuisa ja rohkea vihollinen oli piirittänyt linnan ja yritti väkirynnäköllä päästä sisään. Kiireesti hän kokosi vaatteensa sekä aseensa ja puki ne ylleen niin joutuisasti kuin pimeys ja hämmästys vain suinkin sallivat. Juuri kun hän oli näissä toimissaan, herätti kolkutus kamarin ovelle hänen huomiotansa. Kun hän ei heti paikalla vastannut, temmattiin ovi, joka oli heikonlainen, väkisin auki, ja väkivallantekijä, jonka Durward murteestaan tunsi mustalaiseksi Hairaddin Maugrabin'iksi, riensi sisään. Pullosta, joka hänellä oli kädessä ja johon hän sytyttimellä koski, leimahti hämärä, punertava valkea; sen avulla hän sytytti lampun, minkä hän otti esiin poveltansa.
»Teidän tähdissä ennustettu kohtalonne», virkkoi hän painavalla äänellä Durward'ille tervehtimättä millään muulla tavalla, »riippuu nyt siitä, että te silmänräpäyksessä teette päätöksenne.»
»Koira!» vastasi Qventin. »Meidän ympärillämme riehuu kavaluus, ja missä kavaluutta on liikkeellä, siinä sinulla tietysti on osasi.»
»Te olette hullu!» sanoi Maugrabin. »Minä en koskaan ole pettänyt ketään muussa tarkoituksessa kuin hyötyäkseni siitä. Ja miksikä pettäisin teidät, koska teidän pelastuksenne on tuottava minulle enemmän etua kuin teidän surmanne? Kuunnelkaa toki silmänräpäyksen aika, jos se teille on mahdollista, järkisanaa, ennenkuin perikadon surmapasuna soittaa sen teidän korviinne. Lüttichiläiset ovat kapinassa — Wilhelm de la Marck joukkoineen johtaa heitä. — Jos täällä olisikin suojelusväkeä, niin he pääsisivät voitolle sekä ylivoimansa että vimmansa nojalla; mutta täällä ei ole suojelijoita juuri nimeksikään. Jos tahdotte pelastaa kreivittären sekä omat toiveenne, niin seuratkaa minua sen nimeen, joka lähetti teille kantasormuksen, johon kolme porttia oli piirretty!»
»Käy päälle!» sanoi Qventin kiireesti. »Hänen nimeensä uskallan heittäytyä vaikka mihin vaaraan!»
»Kunhan minä asian hoidan», sanoi mustalainen, »niin ei tässä tulekaan mitään vaaraa, jos vain te voitte pysytellä erillänne taistelusta, joka ei teitä liikuta. Sillä mitä se teihin koskee teurastaako piispa — siksihän häntä nimitetään — laumansa vai lauma paimenensa? — Hah, hah, hah! — Seuratkaa minua, mutta varovasti ja maltilla. Hillitkää rohkeuttanne ja luottakaa minun varovaisuuteeni — siten saan kiitollisuudenvelkani maksetuksi, ja te saatte kreivittären puolisoksenne. — Tulkaa jäljessäni!»
»Kyllä tulen», sanoi Qventin paljastaen miekkansa; »mutta samassa silmänräpäyksessä, kun huomaan vähimmänkin kavaluuden merkin, lentää pääsi kolmen kyynärän päähän rungostaan.»
Sanaakaan sen enempää virkkamatta mustalainen, nähdessään että Durward oli nyt täysissä aseissa ja varusteissa, juoksi portaita alas hänen edellään kierrellen kiireesti useampia syrjäkäytäviä myöten, kunnes he saapuivat pieneen puutarhaan. Tuskin mitään valoa näkyi sillä puolella, tuskin mitään melua kuului; mutta heti kun Qventin oli astunut ulos, niin pauhu linnan toisella puolella kiihtyi kymmenen vertaa kuuluvammaksi ja korvia särkevämmäksi, ja hän saattoi selittää eri sotahuudot: »Lüttich! Lüttich!» ja »Metsäkarju! Metsäkarju!» jotka kajahtivat ryntääjien suusta. Sitä vastoin ne piispan sotamiehet, jotka, vaikka rynnäkkö olikin niin äkkiarvaamaton ja vaikka heidän puolellaan oli niin vähän voimaa, olivat rientäneet suojelemaan muuria, huusivat: »Pyhä Neitsyt piispan avuksi!» Mutta heidän huutonsa oli paljoa heikompi ja heidän äänensä raukea, vapiseva.
Mutta vaikka Qventin olikin luonteeltaan sodanhaluinen, ei hän välittänyt nyt vähääkään taistelusta; hän ajatteli vain Isabella neidon kohtaloa, joka, niinkuin hänellä oli syytä pelätä, tulisi hirveäksi, jollei hänet saisi pelastetuksi tuon irstaan, armottoman rosvon käsistä, joka näytti nyt yrittävän murtaa linnan portteja. Durward taipui käyttämään mustalaisen apua samalla lailla kuin ihmiset toivottomassa sairaudessa eivät ylenkatso puoskarien ja poppamiesten määräämiä lääkkeitä. Hän seurasi Hairaddin'ia puutarhan läpi sillä päätöksellä, että hän käyttäisi häntä oppaanansa kunnes hän keksisi jonkun kavaluuden merkin, jolloin hän aikoi lävistää hänet miekallaan tai hakata häneltä pään poikki. Hairaddin näytti tietävän, että hänen henkensä riippui hiuskarvasta, sillä siitä hetkestä saakka, jolloin he olivat tulleet ulos, hän jätti kaikki totutut pila- ja kokkasanansa sikseen ja näytti vannoneen kerrankin käyttäytyvänsä nöyrästi, urhoollisesti ja toimekkaasti.