Ei voisi juuri ajatellakaan kummempaa ja hirvittävämpää muutosta kuin se, mikä oli tapahtunut Schönwald'in linnan isossa salissa, sen jälkeen kun Qventin oli päivällispöydässä istunut. Tämä muutos kuvasi todellakin mustimmilla, hirvittävimmillä väreillä sodan kurjuutta, varsinkin semmoisen sodan, jota armottomimmat kaikista sotilaista, raa'an aikakauden palkkasoturit, kävivät; sillä nämät miehet olivat virkansa toimituksessa tottuneet kaikkiin sodan hirmutöihin ja verisaunoihin, eikä heissä ollut hiukkaakaan isänmaanrakkautta tai romanttista ritarillisuutta.
Vain muutamia tunteja aikaisemmin tässä samassa huoneessa istui säädyllinen, siivo, jopa hiukan liiankin vakava pöytäkunta pappeja ja maallikko virkamiehiä, joiden seurassa ei sopinut muuten kuin kuiskaamalla laskea kevytmielisempää leikkipuhetta, ja vaikka syömistä ja juomista oli yltäkyliin, kuitenkin noudatettiin ulkokultaisuuden rajaa lähentelevää kohtuullisuutta — nyt sitä vastoin oli siellä niin hurja ja pauhaava mässäys vallalla, että itse saatanakin, jos hän olisi istahtanut pöydän päähän pitojen esimieheksi, tuskin olisi voinut siihen mitään lisätä.
Pöydän päässä istui piispan valtaistuimella, joka kiireesti oli tuotu tänne suuresta neuvottelusalista, itse pelättävä Ardenni-vuoriston Metsäkarju, mies joka täydesti ansaitsi tämän hirvittävän nimen, josta hän näytti itse iloitsevan, ja jonka ansaitsemiseksi hän tekikin kaikki voitavansa. Kypärin hän oli riisunut päästään, mutta muuten hän oli täysissä raskaissa ja kiiltävissä rautavarustuksissaan, joista hän luopuikin ani harvoin. Hartioilta riippui vahva suunnattoman suuren metsäkarjun nahasta tehty viitta, johon oli sovitettu hopeiset sorkat sekä torahampaat. Päänahka oli siten laitettu, että se, kypärin päälle vedettynä, milloin parooni oli täysissä varustuksissa, tai, niinkuin tässä tilaisuudessa, kypärittömään päähän painettuna, irvisteli vastaan hirveänä kuvatuksena; ja kuitenkaan kasvot, jotka pilkistivät sen alta esille, tuskin olisivat tarvinneet tämmöistä lisäpelotusta tavallisen ja luonnollisen hirvittävyytensä lisäksi.
Yläpuoli De la Marck'in kasvoista, sellaisina kuin ne olivat lähteneet luonnon käsistä, miltei salasi hänen sisällisen luonteensa. Sillä vaikka hänen tukkansa oli yhtä karkea ja siivoomaton kuin sen peitoksi vedetyn päähineen karva, niin näkyi kuitenkin suora, korkea, miehuullinen otsa, leveät, verevät posket, suuret, loistavat, vaaleanharmaat silmät sekä kotkan nokan lailla kaariutuva nenä ilmaisevan urhoollista, jalomielistä sydäntä. Mutta näiden miellyttävämpien kasvojenosien vaikutusta masensi peräti se väkivaltaisuus ja hävyttömyys, mikä oli tullut hänelle tavaksi; sillä nämät molemmat, yhdessä irstaisuuden ja kohtuuttomuuden kera, olivat painaneet De la Marck'in kasvoihin jälkensä, jotka pilasivat hänen muotonsa luontaisen raa'an ritarillisuuden. Väkivaltaisuus ja hävyttömyys, joille hän tavallisesti antoi höllät ohjat, olivat turvottaneet posket ja varsinkin silmien ympärystät; irstainen elämä ja säädyttömät tavat olivat itse silmätkin tummentaneet, punerruttaneet silmän valkuaisen ja muuttaneet koko muodon ilettävällä tavalla sen metsän pedon kaltaiseksi, johon hirvittävä parooni niin kernaasti salli itseään verrattavan. Mutta — kumma ristiriitaisuus ihmismielessä! — vaikka hän muissa kohdissa tahtoi olla metsäkarjun näköinen ja halulla salli, että häntä sillä nimellä mainittiin, koetti De la Marck kuitenkin, kasvattamalla partansa pitkäksi, salata sitä omituisuutta, josta hän alkuaan oli saanut Metsäkarjun nimen. Hänen huulensa sekä ylempi leukaluunsa olivat näet tavattoman paksut ja ulkonevat, ja kun sen lisäksi vielä hänen sivuhampaansa olivat pitkät ja ulospistävät, muistutti hänen kasvojensa alapuoli johonkin määrin metsäkarjun kärsää; ja tämä seikka sekä se, että De la Marck niin hartaasti metsästeli Ardenni-vuoristossa, oli ollut alkusyynä liikanimeen Ardennien Metsäkarju. Hänen partansa, joka oli tuuhea, hirvittävä ja takkuinen, ei muuten voinutkaan peittää tätä muodon luontaista inhottavuutta, eikä myös millään lailla jalostaa paroonin raakaa ulkomuotoa.
Hänen sotamiehensä ja upseerinsa istuivat pöydässä sekaisin lüttichiläisten kanssa, joista useimmat kuuluivat alhaisimpaan väkeen. Niiden parissa oli huomattava teurastaja Nickel Block, joka istui itse De la Marck'in vieressä; hänen hihansa olivat ylöskäännetyt, niin että saattoi nähdä hänen käsivartensa aina kyynärpäätä myöten olevan verissä, samoinkuin myös teurastuskirveskin oli pöydällä hänen edessään. Sotamiehillä oli useimmilla pitkä parta, yhtä hirvittävä kuin ylipäällikölläkin; tukka oli kammattu ylöspäin semmoisella tavalla, että se vielä lisäsi heidän luonnostaankin julmaa ulkonäköään. Sen lisäksi olivat useimmat heistä humalassa, niin hyvin voitonriemusta kuin runsaasta viinin juomisesta, josta heidän ulkomuotonsa oli tullut vieläkin hirvittävämmäksi ja inhottavammaksi. Puheet, joita he päästivät suustansa, ja laulut, joita he hoilottivat yrittämättäkään osoittaa mitään kohteliaisuutta tai kuunnella toinen toistansa, olivat niin ruokottomia ja Jumalaa pilkkaavia, että Qventin kiitti onneaan, kun ne hirmuisen melun tähden eivät voineet selvään kuulua hänen seurakumppaninsa korviin.
Vielä on sanottava paremmanlaatuisista porvareista, jotka De la Marck'in soturien rinnalla ottivat osaa näihin hirvittäviin pitoihin, että useitten kalpeista kasvoista ja tuskallisesta ilmeestä kävi ilmi, miten vastenmieliset nämät juomingit olivat heille ja kuinka suuresti he pelkäsivät pöytäkumppaneitaan. Toiset sitä vastoin, jotka olivat sivistymättömämpiä ja luonnonlaadultaan raaempia, pitivät sotamiesten vallattomuutta vain urhoollisuutena, jota he mielellään olisivat tahtoneet matkia, ja koettelivat niin paljon kuin mahdollista jäljitellä heidän tapojaan, kiihoittaen itseänsä sillä, että he kaatoivat äärettömin määrin viiniä sekä Schwarzbier'iä (väkevää olutta) kurkkuunsa — onhan ylenjuominen kaikkina aikoina ollut Alankomailla liiankin tavallinen vika.
Pitojen varustukset olivat olleet yhtä epäsäännölliset kuin pitoseuralaiset itsekin. Kaikki piispan hopeamaljat ja pikarit, vieläpä kappelikirkon alttariastiatkin — sillä Ardennien Metsäkarju ei pitänyt lukua, vaikka hänen osakseen olisi tullut kirkonvarkaankin nimi — nähtiin täällä sekaisin suunnattoman suurten nahkaleilien sekä kaikenmoisten juomasarvien kanssa.
Eräs hirvittävä seikka on vielä lisättävä ja kerrottava; kaiken muun jätämme mielellämme lukijan oman mielikuvituksen täytettäväksi. Kesken kaikkea vallattomuutta, jota De la Marck'in sotamiehet uskalsivat harjoittaa, eräs lanzknecht, jolla ei ollut sijaa pöydässä — mies, joka rynnäkössä oli osoittanut urhoollisuutta ja pelottomuutta — oli häpeämättä temmannut käteensä suuren hopeapikarin ja anastanut sen saaliikseen sanoen ottavansa sen korvaukseksi siitä, ettei hän ollut saanut osaa pidoista. Tälle leikinteolle, joka oli aivan hänen seuransa luonteen mukainen, nauroi De la Marck niin että kaikki hänen kylkiluunsa hyppelivät. Mutta kun toinen sotamies, jolla näytti olleen huonompi maine, yritti samaa vallattomuutta, De la Marck heti paikalla teki lopun leikistä, joka pian olisi tyhjentänyt pöydän kaikista sen kallisarvoisista koristeista. »Hohoh! Ukkosen haltija iskeköön!» huusi hän; »ne, jotka eivät uskalla olla miehiä, kun vihollinen katsoo heitä silmiin, eivät myöskään saa uskaltaa ruveta varkaiksi ystävien kesken. Mitä! Sinä hävytön pelkuri — sinä, joka odotit kunnes laskusilta oli laskettu alas ja portti avattu, sillä aikaa kun kumppanisi Horst väkisin ryntäsi kaivannon ja muurin yli, sinäkö täällä nokkaviisaaksi rupeat? — Solmikaa hänet ikkunapieleen! — Hän saa jaloillaan lyödä tahtia sillä aikaa kun me juomme maljan toivottaen hänelle onnellista matkaa helvettiin!»
Tuskin oli tämä tuomio lausuttu, niin jo samassa oli se täytetty; silmänräpäyksen jälkeen kurja mies jo väänteli itseänsä kuolemantuskassaan, riippuen ikkunan rautakangista. Siellä hänen ruumiinsa yhä roikkui, kun Qventin seuroineen astui sisään; estäen kalpean kuutamon tunkeutumasta saliin, se loi permannolle oudon varjon, joka epäselvästi, mutta sittenkin pelottavasti ilmaisi synnyttäjänsä luonnetta.
Pormestari Pavillon'in nimen kulkiessa nyt suusta suuhun tässä meluavassa seurassa, hän koetti näyttää mahtavalta ja ylpeältä, niinkuin hänen kaltaisensa suuriarvoisen ja suurivaltaisen miehen sopi, mutta nähdessään tuon hirvittävän roikaleen ikkunassa sekä hurjan seuran hänen ympärillään, oli hänen sangen vaikea olla masentumatta, vaikka Peterkin, joka itsekin oli jotenkin hämmästynyt, koetti rohkaista häntä kuiskaten hänen korvaansa: »Olkaa mies, mestari, muuten me joudumme kaikki hukkaan!»