Pormestari pysyi rohkeana niin hyvin kuin hän saattoi, ja piti lyhyen puheen, jossa hän ilmaisi ilonsa sen suuren voiton johdosta, jonka De la Marck'in sotamiehet ja Lüttich'in porvarit yhdessä olivat saavuttaneet.
»Niin», vastasi De la Marck pilkallisesti, »olemmepa viimeinkin saaneet pedon kaadetuksi, sanoi rouvan rakkikoira karhukoiralle. Mutta hehei, pormestari! tulettehan te niinkuin Mars sotajumala, kauneuden jumalatar kumppaninanne. Kuka tuo kaunotar on? — Huntu pois, huntu pois! — ei kukaan nainen saa tänä yönä pitää kauneuttansa yksinomaisuutenaan.»
»Se on minun tyttäreni, jalosukuinen päällikkö», vastasi Pavillon, »ja minä pyydän anteeksi, että hän on hunnutettu. Hän on tehnyt semmoisen lupauksen Köln'in kolmelle autuaalle tietäjälle.»
»Siitä lupauksesta minä päästän hänet heti», sanoi De la Marck; »sillä täällä aion yhdellä ainoalla kirveeniskulla pyhittää itseni Lüttich'in piispaksi; ja tottahan yksi elävä piispa toki lienee kolmen kuolleen tietäjän arvoinen.»
Vahvahdusta ja murinaa kuului vierasjoukon parissa; sillä Lüttich'in porvarit, jopa osa noista raa'oista sotureistakin, kunnioittivat Köln'in kolmea tietäjää — siksi näitä tavallisesti sanottiin — vaikka he eivät olisikaan pitäneet mitään muuta pyhänä.
»No, eipähän minulla olekaan mitään petosta mielessäni noita pyhimys-vainajia vastaan», virkkoi De la Marck; »minä tahdon kun tahdonkin vain tulla piispaksi. Hallitsija, joka on sekä maallinen että hengellinen, ja jolla on valta niinhyvin sitoa kuin päästää, soveltuu paraiten teidänkaltaiselle heittiöjoukolle, jolle ei kukaan muu soisi synninpäästöä. — Mutta tulkaa tänne, arvoisa pormestari — istukaa viereeni ja katsokaa miten minä teen sen sijan avonaiseksi, jotta voin itse päästä siihen. — Tuokaa sisään minun edeltäjäni pyhän hiipan kantaja.»
Liikettä syntyi salissa, jona aikana pormestari, joka ei käynyt hänelle tarjotulle kunniapaikalle istumaan, valitsi itselleen sijan pöydän alapäässä. Hänen selkänsä taakse, aivan hänen lähelleen, keräytyivät kaikki hänen seuralaisensa aivan kuin lammaslauma, joka, kun vieras koira lähestyy, asettuvat yhteen ryhmään vanhan, kellokkaan pässin taakse, jolla, niinkuin he luulevat, pitäisi arvonsa ja virkansa tähden olla enemmän rohkeutta kuin muilla.
Saman paikan läheisyydessä istui myös hyvin kaunis nuorukainen, julman De la Marck'in avioton poika, niinkuin huhu tiesi kertoa; sen lisäksi vielä tiedettiin, että julmuri joskus osoitti tälle nuorukaiselle lempeyttä, jopa hellyyttäkin. Pojan äiti, kaunis jalkavaimo, oli saanut surmansa siten, että tuo armoton soturi oli häntä kerran humalapäissään tai mustasukkaisuuden puuskan aikana pahasti lyönyt; ja tytön kohtalo oli tuottanut väkivallantekijälle niin paljon omantunnonvaivoja kuin vain suinkin hän saattoi tuntea. Tästä osaksi ainakin lie johtunut, että De la Marck rakasti äidittömäksi jäänyttä lasta. Qventin, joka piispan vanhalta kappalaiselta oli saanut kuulla tästä rosvopäällikön heikkoudesta, asettui niin likelle mainittua nuorukaista kuin mahdollista, hän aikoi näet, jos muista keinoista ei olisi apua, käyttää tätä poikaa tavalla tai toisella turvapanttina tai suojana.
Sillä aikaa kun kaikki nyt seisoivat ja ahdistunein mielin odottivat mitä tyrannin käskystä oli tapahtuva, kuiskasi eräs Pavillon'in seuralaisista Peterkin'ille: »Eikö mestari sanonut tätä tyttöstä tyttärekseen? — Vaan eihän hän voi olla meidän Trudchen. Tämä tyttönen on varmaankin kahta tuumaa pitempi, ja pistääpä hänen huntunsa alta musta hiussuortuvakin esiin. Meidän torin pyhä Mikael auttakoon! — saattaisipa yhtä hyvin sanoa mustan härän nahkaa valkoisen hiehon nahaksi!»
»Hs, hs!» kielsi Peterkin maltillisesti. — »Mitäs jos meidän mestarimme tekee mieli näpistää piispan puistosta joku metsäkauris, josta kotimuorin ei tarvitse saada tietoa! Sopisiko sinun tai minun siinä asiassa ruveta salanuuskijaksi?»