Kun tämä vala oli vannottu näytti siltä ikäänkuin Crévecoeur'in kreivin mieli olisi keventynyt siitä surun ja hämmästyksen kuormasta, joka ensiksi, kun hän sai kuulla Schönwald'issa tapahtuneesta surkeasta tapahtumasta, oli saattanut sen masennuksiin. Hän rupesi nyt Durward'ilta vielä tarkemmin tiedustelemaan tätä asiaa, ja nuori skotlantilainen, joka ei millään muotoa ollut halukas hillitsemään kreivissä palavaa kostonhimoa Wilhelm de la Marck'ia vastaan, kertoikin hänelle kaikki pienimpiä yksityiskohtia myöten.
»Mutta voi noita silmittömiä, häilyväisiä, uskottomia, epäluotettavia lüttichiläis-luontokappaleita!» sanoi kreivi; »hekin kun liittäytyivät yhteen tuon armottoman rosvon ja murhamiehen kanssa, surmatakseen laillisen hallitsijansa!»
Durward ilmoitti tämän johdosta vimmastuneelle burgundilaiselle, että lüttichiläiset, ainakin parempi osa heistä, joskin hekin hurjapäisinä olivat nousseet kapinaan piispaa vastaan, eivät toki olleet aikoneet ottaa osaa De la Marck'in inhottavaan ilkityöhön — ei ainakaan sen verran kuin hän oli saattanut nähdä. Päinvastoin olisivat he, jos vain olisivat voineet, estäneet sen, ja olivat aivan kauhistuksissaan sen nähtyään.
»Älkää puhuko tuosta uskottomasta, häilyväisestä, halpamielisestä roistoväestä!» — sanoi Crévecoeur. »Noustessaan kapinaan hallitsijaa vastaan, jolla ei ollut muuta vikaa, paitsi että hän oli ylen hyvä ja lempeä tuommoisten kiittämättömien orjien joukkiolle herraksi — noustessaan kapinaan ja väkirynnäköllä murtaessaan hänen rauhaisan asuntonsa ovet, mikä muu saattoi heillä olla mielessä, jollei murha? — Kun he yhtyivät liittoon Ardennien hurjan Metsäkarjun kanssa, joka on pahin murhamies Flanderin alankomailla, mikä muu tarkoitus heillä saattoi olla, jollei murha, joka on hänen elatuksensa ja ammattinsa? Ja vielä, eikö juuri yksi heidän omasta kunnottomasta roskaväestään ollut teon toimeenpanijana, niinkuin te itse kerroitte? — Ei, toivonpa vielä saavani nähdä heidän katuojansa tulvillaan verta heidän lekkuvien huoneittensa valossa! Voi sitä hyvänsävyistä, jaloa, ylevämielistä herraa, jonka he ovat surmanneet! — Muualla vasallit nostavat kapinoita raskaitten verojen ja rahanpuutteen tähden: mutta Lüttich'in miehet sen tekivät ylpeillessään ylellisistä rikkauksistaan.» — Ja taas hän, heittäen suitset valloilleen, katkerasti väänsi käsiänsä, vaikka ne rautakintaissaan eivät voineet taipua. Durward helposti näki, että entinen ystävyys ja seurustelu vainajan kanssa teki kreivin surun kahta katkerammaksi; hän oli siis vaiti, kunnioittaen murhetta, jota hän ei tahtonut kiihdyttää eikä myöskään nähnyt mahdolliseksi lievittää.
Mutta kreivi palautui yhä uudelleen ja uudelleen samaan aineeseen tiedustellen häneltä mitättömimpiäkin seikkoja, jotka saattoivat koskea Schönwald'in valloitusta sekä piispan kuolemaa. Ja viimein hän, ikäänkuin hänelle äkkiä olisi johtunut mieleen jotain, mikä siihen asti ali haihtunut hänen muistostaan, kysäisi, mihin neiti Hameline oli joutunut ja miksi hän ei ollut sukulaisensa seurassa? — »Ei siksi», lisäsi hän ylenkatseellisesti, »että pitäisin hänen poissaoloansa millään tavalla vahinkona Isabella krevittärelle; sillä vaikka hän onkin sukulainen ja ylimalkain hyvänluontoinen nainen, niin eipä ole koskaan Cocagnenkaan hovi synnyttänyt hänen vertaistansa houkkapäistä hupsua. Ja minä olen varma siitä, että juuri tuo hätäilevä, romaaneissa vain elävä, vanha, parittava ja itselleen paria hakeva hupsu viekoitteli veljentyttärensä tähän mielettömään hullutukseen, pakoon Burgundista Ranskaan; sillä Isabella neidon olen aina huomannut nöyräksi, siveäksi tytöksi.»
Nepä vasta olivat sanoja romanttisen rakastajan kuulla! Päälle päätteeksi kun hän vielä huomasi, että hän olisi saattanut itsensä naurunalaiseksi, jos hän olisi yrittänyt tehdä mitä hänessä ei olisi ollut miestä saamaan aikaan — nimittäin yrittänyt asevoimalla näyttää toteen kreiville, että hän teki suurta vääryyttä kreivittärelle sanoessaan häntä, joka oli niin verraton älyltään sekä kauneudeltaan, vain nöyräksi, siveäksi tytöksi. Sillä eihän semmoisia sanoja toki olisi sopinut käyttää muusta kuin päivettyneestä talonpojan tyttärestä, joka elätti henkeään härkien lihottamisella, samoinkuin isä astumalla auran perässä! Ja kreivi, joka vielä luuli hänen taipuvan hupsun, romaanien kautta pyöräpäiseksi tulleen tädin neuvoja ja ylimmäistä johtoa seuraamaan! — Tällainen soimaus olisi oikeastaan ollut syötettävä soimaajan omaan suuhun. Mutta Durward'in rohkeutta masensi Crévecoeur'in suora, joskin ankara ulkomuoto sekä myöskin se seikka, että kreivi näytti peräti ylenkatsovan nuorukaisen tulisia tunteita. Qventin ei olisi pelännyt kreivin sotataitomainetta — se vaara olisi vain kiihdyttänyt hänen haluansa kaksintaisteluun — mutta hän pelkäsi joutuvansa kreivin naurun alaiseksi, jota asetta kaikenlaatuiset innostelijat aina kaikkein enimmin pelkäävät, ja joka, tämmöisiin ihmisiin vaikuttaen, usein estää hullutuksia, mutta aivan yhtä usein myös tekee tyhjiksi jalot ajatukset.
Tämä pelko, että hän voisi nostattaa enemmän pilkkaa kuin vihastusta, vaikutti sen, että Durward vain epäselvästi kertoi Hameline neidon päässeen pakoon, ennenkuin Schönwald joutui ryntääjien käsiin. Hän ei olisikaan voinut asiaa selvemmin kertoa saattamatta Isabellan likeistä sukulaista, kukapaties itseänsäkin vielä lisäksi, naurunalaiseksi, koska hän juuri oli ollut tädin myöhäisen rakkauden esineenä. Hämilliseen kertomukseensa hän vielä lopuksi lisäsi kuulleensa sellaisen huhun, vaikka tosin epätietoisen, että muka Hameline neiti oli sittenkin joutunut Wilhelm de la Marck'in käsiin.
»Pyhä Lambert auttakoon, että tuo rosvo naisi hänet», sanoi Crévecoeur, »niinkuin kyllä on luultavaa tädin raha-arkkujen tähden; ja yhtä luultavaa on sekin, että De la Marck vääntää häneltä niskat nurin niinpian kun arkut ovat hyvässä turvassa hänen kynsissään, taikka myös tyhjennetyt.»
Kreivi rupesi nyt niin innolla kyselemään millä tavalla molemmat neidot olivat käyttäytyneet matkalla, kuinka likeiseen seurusteluun he olivat sallineet Durward'in päästä, ynnä muista kovin arkaluontoisista seikoista, jotta nuorukainen kiusautuneena, häveten ja närkästyneenä ei voinut salata hämilläoloansa terävä-älyiseltä hovilaiselta ja soturilta. Sitten kreivi yht'äkkiä sanoi hänelle jäähyväiset näillä sanoilla: »Hm! — onpa asia niinkuin olinkin arvannut, toiselta puolelta kumminkin; toivonpa vain, että tyttö on paremmin malttanut mielensä. — Hei nyt, herra knaappi, kannustakaa hevostanne ja rientäkää joukkomme etupäähän — minä puolestani jään vähän jäljemmäksi puhutellakseni Isabella neitoa. Olen nyt, luullakseni, teiltä saanut asiasta sen verran selkoa, että voin hänen kanssaan puhua noista ikävistä jutuista liiaksi loukkaamatta hänen arkatuntoisuuttaan, vaikka teitä olenkin hiukan kiusannut. — Mutta malttakaas, nuori kavaljeeri — vielä sananen, ennenkuin lähdette! Teillä on, sen voin arvata, ollut autuas matka pilventakaisissa maailmoissa — täynnä sankaritekoja, korkealle lentäviä toiveita ja hurjia runoilijan mielikuvitelmia, sellaisia, joita Morgana haltija (kangastus) näyttelee. — Unohtakaa nyt ne kaikki, nuori soturi», lisäsi kreivi taputtaen häntä olkapäälle; »muistelkaa tuota neitoa ainoastaan korkeasukuisena Croyen kreivittärenä — unohtakaa, että hän on ollut vaeltava, seikkaileva prinsessa! Sitten hänen ystävänsä — yhdestä ainakin minä voin ta'ata — myös puolestansa unohtavat kaiken muun kuin sen avun, jonka hän teiltä on saanut, unohtavat sen mielettömän palkinnontoivon, jolle te niin ylen rohkeasti olette suonut sijaa sydämessänne.»
Vimmastuksissaan siitä, ettei hän ollut saanut teräväsilmäiseltä kreiviltä salatuksi tunteitansa, joita Crévecoeur ei näyttänyt pitävän muuna kuin naurunalaisina, vastasi Durward närkästyneenä: »Herra kreivi, jos minä tarvitsen teidän neuvoanne, niin voin sitä pyytää; jos pyydän teidän apuanne, niin sitten on aika sitä suoda tai kieltää; jos näytän pitäväni teidän ajatustanne minusta jossakin erinomaisessa arvossa, niin silloin vielä ei ole myöhäistä sitä lausua ilmi.»