»Mitä!» huudahti kreivi hämmästyneenä; »onko herttua tappelutta peräytynyt? Ja kuljeskeletteko te täällä rauhanpuvussa, vaikka ranskalaiset jo ovat piirittäneet kaupungin? — Sillä en toki saata uskoa, että se olisi jo valloitettu.»
»Ei suinkaan», sanoi D'Hymbercourt; »Burgundin liput eivät ole askeleenkaan vertaa peräytyneet — mutta sittenkin on Ludvig kuningas täällä.»
»Sitten on Englannin Edward varmaan tullut meren salmen yli jousimiehineen», sanoi Crévecoeur, »ja esi-isänsä tavalla voittanut uuden Poitiers'in voiton.»
»Eipä niinkään», virkkoi Comines; »ei ainoatakaan Ranskan lippua ole maahan kaadettu, eikä ainoatakaan purjetta ole nostettu Englannissa — Edwardilla on siksi paljon huvia Lontoon porvarien vaimojen parissa, ettei hän kerkiä ajatella Mustan Prinssin tapaisia tekoja. Kuulkaa nyt tää ihmetyttävä tosisanoma! Tiedättehän te, että lähtiessänne Ranskan ja Burgundin lähettiläitten välinen sovittelu oli katkennut, eikä ollut juuri paljon sovinnon toivoa.»
»Niin oikein, ja me luulimme kaikki sodan olevan tarjona.»
»Se, mitä nyt sen jälkeen on tapahtunut on tosiaankin kuin unennäköä», sanoi Comines, »jotta joka hetki arvelen, enköhän jo heränne ja huomanne sitä todella siksi. Eilen vielä herttua niin vimmaisesti vastusti sen enempää viivyttelyä, että oli päätetty lähettää sodanjulistus kuninkaalle ja heti sen jälkeen marssia Ranskan rajan yli. Toison d'Or, joka oli saanut tämän julistamisen toimekseen, oli jo pukeutunut virkakauhtanaansa ja pistänyt jalkansa jalustimeen noustaksensa hevosen selkään, kun — kah! — Ranskan airut Mount-joie ratsastaa meidän leiriimme. Me emme voineet muuta ajatella kuin että Ranskan kuningas oli ennen meitä ennättänyt lähettää sodanjulistuksensa, ja meitä rupesi jo arveluttamaan, miten herttua oli meihin sen johdosta suuttuva, että olimme estäneet häntä ensimäisenä sotaa julistamasta. Mutta silloinpa vasta kummastuimme, kun kiireesti saavuttuamme neuvotteluun saimme airueelta tietää, että Ludvig, Ranskan kuningas oli tuskin peninkulmankaan päässä pienen saattojoukonsa kanssa matkalla tänne, aikoen vieraskäynnille Kaarlen, Burgundin herttuan luoksi, saadaksensa kaikki riidat persoonallisen keskustelun kautta sovitetuiksi!»
»Te saatatte minut kummastumaan, hyvät herrat», virkkoi Crévecoeur; »vaan ettepä kuitenkaan niin suuresti kuin mitä luulette. Sillä viime kerralla Plessis-les-Tours'issa käydessäni kardinaali Balue, jolla on kuninkaan täysi luottamus, mutta joka oli suuttunut herraansa ja salaa taipunut Burgundin puolelle, puoleksi viittasi siihen, että hän, vaikuttamalla Ludvigin heikkoihin puoliin, voisi saada hänet semmoiseen tilaan, jossa hänen täytyisi suostua kaikkiin ehtoihin, joita ikänä herttua vain tahtoisi määrätä. Mutta en olisi koskaan uskonut, että niin vanha kettu kuin Ludvig saataisiin ehdoin tahdoin satimeen. Ja mitä siitä arvelivat meidän herttuan neuvonantajat?»
»Niinkuin arvata sopii», vastasi D'Hymbercourt, »puhuivat he paljon siitä, että lupausta ei saanut rikkoa ja että varsin vähän hyötyä olisi toivottavana tämmöisen vieraan käynnistä; mutta silminnähtävää oli, että he ajattelivat kuitenkin vain sitä hyötyä, mitä heillä voisi siitä olla ja että he olivat vain huolissaan siitä, miten he voisivat verhota tämän hyödyn sopivaan muotoon.»
»Entäs herttua, mitä hän virkkoi?» jatkoi Crévecoeur'in kreivi.
»Hän puhui lyhyesti ja rohkeasti niinkuin aina», vastasi Comines. —»Kukas teistä, — sanoi hän, — oli läsnä, kun Ludvig serkkuni ja minä kohtasimme toisemme Montl'héryn tappelun jälkeen, jolloin olin niin varomaton, että seurasin häntä Parisin muurien sisäpuolelle vain kymmenkunta omaa miestä seurassani, ja jolloin sillä tavoin antauduin kuninkaan mielivallan alaiseksi? — Minä vastasin, että useimmat meistä olivat olleet läsnä, eikä kukaan ollut unohtanut mihinkä säikähdykseen tämä teko, jonka hän teki huvikseen, saattoi meidät. — No niin — virkkoi herttua — te moititte minua silloin hurjuudestani, ja minä tunnustinkin, että se oli huimapäisen pojan tekoa; ja tiedänhän minä senkin, koska isäni — Jumala hänelle suokoon iankaikkisen autuuden! — silloin vielä oli elossa, ettei Ludvig serkullani vangitsemalla minut olisi ollut siitä yhtä suurta etua, kuin minulla nyt, jos hänet vangitsisin. Mutta sittenkin on kuninkaalliselle serkulleni, jos hän nyt tulee tänne yhtä vilpittömin sydämin kuin minä silloin, osoitettava kuninkaallista vieraanvaraisuutta tervetuliaisikseen. Mutta jos hän tämmöisellä luottamuksen teeskentelyllä vain aikoo lumota ja kääntää silmäni toteuttaakseen sillä välin jonkun valtiollisista vehkeistänsä, niin kavahtakoon hän, sen vannon Burgundin Pyhän Yrjänän kautta! — Ja sitten, väännettyään viiksensä ylös ja poljettuaan jalkaansa, hän käski meidän kaikkien nousta hevosten selkään ja lähteä outoa vierasta vastaanottamaan.»