»Ja kuningas tuli siis teitä vastaan?» kysyi taas Crévecoeur'in kreivi. »Ihmeitten aika ei ole siis vielä loppunut? — Ketä hänellä oli seurassansa?»
»Niin pieni saattojoukko kuin suinkin mahdollista», vastasi D'Hymbercourt; »ainoastaan pari, kolmekymmentä skotlantilaista henkivartijaa sekä muutamia harvoja hänen hoviinsa kuuluvia ritareja ja herroja — joista hänen tähtienennustajansa oli komeimmin puettu.»
»Se mies», sanoi Crévecoeur, »on jollakin lailla kardinaali Balue'n palkkaama — minua ei ihmetyttäisi, jos hänellä olisi ollut osansa tässä kuninkaan päätöksessä, jonka viisaus on hiukan epäiltävä. Eikö yhtään korkeampiarvoista aatelisherraa?»
»On siellä Orleans'in herttua ja Dunois'n kreivi», vastasi Comines.
»Dunois'n kanssa mieleni tekee miekkaa mitellä», sanoi Crévecoeur'in kreivi, »kallistukoon maailma sinne tai tänne. Mutta kävihän huhu, että he molemmat olivat joutuneet kuninkaan vihan alaisiksi ja viedyt vankeuteen.»
»Istuivathan he molemmat Loches'n linnassa, tuossa Ranskan aateliston hauskassa huvipaikassa», sanoi D'Hymbercourt; »mutta Ludvig on päästänyt heidät vapaaksi saadaksensa heistä seuraa — kukaties hän ei uskaltanut jättää Orleans'in herttuaa sinne jälkeensä. Mitä muuhun seurajoukkoon tulee, lienevät luullakseni Ludvigin »kummi», ylimäinen hirttäjä, sekä hänen pari, kolme apulaistansa sekä parranajaja Olivier etevimmät — ja koko joukkio on niin halvoissa vaatteissa, että niin totta kuin olen kunniallinen mies voisi tuota kuningasta minusta kaikkein parhaiten verrata vanhaan koronkiskuriin, joka kerää epävarmoja velkoja poliisiensa kanssa.»
»Ja missä hän oli kortteerissa?» kysyi Crévecoeur.
»Niin», virkkoi Comines, »sepä juuri onkin ihmein kaikista ihmeistä. Meidän herttua ehdoitti, että kuninkaan jousimiehet vartioisivat yhtä kaupungin porteista, että venesilta rakennettaisiin Sommejoen poikki ja Ludvig saisi asunnokseen porttia lähimmän talon, jonka omistaa eräs varakas porvari Giles Orthen. Mutta, sinne mennessään kuningas lähiseudulla näki De Laun sekä Pencil de Rivièren liput, jotka herrat hän on Ranskasta karkoittanut maanpakolaisuuteen; ja säikähtyneenä, siltä ainakin näyttää, siitä ajatuksesta, että hänen tulisi asua semmoisten miesten naapurina, jotka hän on tuominnut karkureiksi ja vihollisikseen, hän pyytämällä pyysi päästä majailemaan itse Peronnen linnaan, ja siellä hänellä siis nyt on asuntonsa.»
»No, Jumal' auttakoon!» kummasteli Crévecoeur; »eipä tuo mies ole vain niin rohkea, että hän astuu leijonan luolaan, vaan pitääpä hänen vielä pistää päänsäkin sen kitaan! — Vai ei mikään muu paikka kuin hiirensatimen perimäinen loukko kelvannut tuolle vanhalle, viekkaalle vehkeilijälle!»
»Kuulkaa», sanoi Comines. »Eipä D'Hymbercourt vielä ole kertonut teille Le Glorieux'n[1] kokkapuhetta, joka minun arvatakseni oli viisain neuvottelussa lausutuista sanoista.»