»Kylläpä arvasin, että hänellä oli ollut näin hyvä opettaja», virkkoi Ludvig; »mutta minulle on tärkeätä saada vastaus ensimäiseen kysymykseeni. — Oletko nykyään saanut mitään tietoja sisarenpojastasi? — Siirtykää syrjemmäksi, hyvät herrat», lisäsi hän, kääntyen kamariherrojensa puoleen. »Sillä tämä asia ei kuulu muille kuin minulle.»
»Olen kyllä, jos sallitte minun puhua, kuninkaallinen majesteetti», vastasi Le Balafré. »Olen juuri tänä iltana tavannut Charlot rengin, jonka sukulaiseni lähetti kotiin Lüttich'istä tai jostain Lüttich'in piispan linnasta, mihin hän on saattanut Croyen neidot täydessä turvassa.»
»Kiitos, kunnia siitä taivaalliselle pyhälle Neitsyelle!» huudahti kuningas. »Oletko vaan varma siitä? — aivan varma tästä hyvästä sanomasta?»
»Niin varma kuin suinkin jostakin asiasta», vastasi Le Balafré; »ja onpa jos oikein muistan, sillä miehellä myös teille, kuninkaallinen majesteetti, kirjeitä Croyen neidoilta.»
»Joudu niitä noutamaan», käski kuningas. »Anna pyssysi jollekulle näistä täällä — Olivier'ille esimerkiksi — kenelle hyvänsä. — Kiitos ja kunnia Embrun'in pyhälle Neitsyelle! Ja pelkästä hopeasta pitää hänen saaman laipio alttarinsa ympärille!»
Ludvig, tässä kiitollisuuden ja jumalisuuden puuskassaan otti tapansa mukaan hatun päästään, valitsi sen koristeina olevista kuvista sen, joka oli esittävinään pyhää Neitsyttä, asetti sen pöydälle ja toisti, polvilleen laskeutuen, nöyrästi äskeisen lupauksensa.
Tallirenki, ensimäinen sanansaattaja, jonka Durward oli Schönwald'ista lähettänyt kotiin, tuli nyt sisään ja toi kirjeensä. Ne olivat Croyen neidoilta kuninkaalle; he vain sangen kylmäkiskoisin sanoin kiittivät hänen hovissaan heille osaksi tulleesta kohteliaisuudesta, ja sitten vähän lämpimämmin sen johdosta, että heidän oli suotu poistua hänen valtakunnastaan sekä annettu saattojoukko turvaksi. Näiden sanojen johdosta Ludvig sydämellisesti naurahti, vähääkään suuttumatta. Silminnähtävällä uteliaisuudella hän kysyi sitten Charlot'lta oliko heitä matkalla jollakin lailla hätyytetty tai peloitettu? Charlot, typerä pölkkypää, joka juuri siitä syystä oli valittukin, antoi jokseenkin sekavan kertomuksen tuosta kahakasta, jossa hänen kumppaninsa, gascognelainen, oli saanut surmansa, vaan ei tietänyt mistään muusta. Sitten Ludvig tiedusteli häneltä tarkkaan ja laveasti mitä tietä he olivat Lüttich'iin kulkeneet, ja hänen huomiotansa nähtävästi erittäin herätti se seikka, että he, Namur'ia lähetessään, olivat valinneet suoremman tien Lüttich'iin, pitkin Maasjoen oikeanpuolista vartta, eikä vasempaa, niinkuin matkasuunnitelmassa oli neuvottu. Kuningas käski sitten antaa miehelle pienen juomarahan, ja päästi hänet menemään, salaten pelkoansa sillä, että hän muka oli vain ollut huolissaan Croyen neitojen turvallisuudesta.
Näin saadut sanomat, vaikka niistä kävi ilmi, että yksi hänen mielihankkeistaan oli mennyt tyhjäksi, näyttivät herättävän kuninkaassa enemmän sisällistä iloa, kuin mitä luultavasti tämän vehkeen loistavin menestys olisi tuottanut. Hän huoahti niinkuin ihminen, jonka rinnalta raskas taakka on hellinnyt, mutisi kiitoksensa pyhimyksille hartaalla ja jumalisella ilmeellä, loi silmänsä ylöspäin ja rupesi heti uusia, varmempia, korkealentoisia hankkeita miettimään.
Sillä tarkoituksella kuningas käski nyt puheilleen tähtienennustajansa, Martius Galeottin, joka tuli teeskennellen käytöksellään mahtavuutta niinkuin ainakin; mutta sittenkin näkyi hänen otsallaan pieni epäilyksen pilvi, ikäänkuin hän ei olisi ollut oikein varma siitä, ottaisiko kuningas hänet ystävällisesti vastaan. Ludvig kohteli häntä kuitenkin suotuisammin, vielä ystävällisemmin kuin koskaan ennen. Ludvig sanoi häntä ystäväkseen, isäkseen tieteissä, kaukosilmäksi, jonka avulla hän saattoi nähdä tulevia asioita, ja lopuksi hän vielä pisti ennustajan sormeen sangen kalliin sormuksen. Galeotti, vaikka hänellä ei ollut mitään tietoa niistä seikoista, jotka näin äkkiä olivat ylentäneet hänen arvoansa Ludvigin silmissä, oli liian taitava mestari virassaan, että olisi paljastanut tätä tietämättömyyttänsä. Hän vastaanotti kuninkaan kiitokset arvokkaalla nöyryydellä, sanoen niiden tulevan vain hänen jalon tieteensä osaksi, tieteen, joka ansaitsi sitä enemmän ihmettelyä, koska se niin heikon välikappaleen kuin hänen kauttansa saattoi saada ihmeitä aikaan. Näin erosivat kuningas ja tähtienennustaja, molemmat hyvin tyytyväisinä toinen toiseensa.
Galeottin lähdettyä Ludvig heittäytyi tuolille, näyttäen kovin väsyneeltä, ja lähetti pois muut seuralaisensa, paitsi Olivier'in, joka hiiviskeli hänen ympärillänsä hiljaa puuhaillen kuulumattomin askelin, ja auttaen häntä levonvalmistuksissa.