Olivier'in näin palvellessa häntä oli kuningas vastoin tapaansa niin ääneti ja välinpitämätön, että parturi tästä käytöksen muutoksesta vallan hämmästyi. Häijyimmissäkin sieluissa on aina toki joku hyväkin tunne — rosvotkin ovat päällikölleen uskolliset, ja hemmoitellussa, kunniaan koroitetussa suosikissa on joskus nähty hiukkasen todellista rakkautta sitä hallitsijaa kohtaan, jolle hän on kiitollisuudenvelassa mahtavuudestaan. Olivier le Diable, le Mauvais (perkele, ilkimys) — tai mitä muita liikanimiä hänelle vielä lieneekin keksitty häijyn mielenlaatunsa ilmaisuksi — tuskinpa hänkään lienee ollut niin täydesti saatanan sukua, ettei hänen sydämessään olisi kytenyt säälin kipinää herraansa kohtaan, jonka kohtaloa tämä eriskummallinen tilanne täällä näytti hyvin likeltä koskevan ja jonka voimat näyttivät olevan aivan uuvuksissa. Jonkun aikaa hän auttoi kuningasta ääneti, niinkuin palvelija pukeutuvaa herraansa ainakin, mutta sitten kiusaus voitti hänet, ja hän virkkoi rohkeudella, jonka Ludvigin suopeus tämmöisissä tilaisuuksissa oli hänessä kasvattanut: »Tête Dieu![1] herra kuningas, näytättepä te aivan siltä kuin olisitte tappelussa jäänyt tappiolle; ja kuitenkin minä, joka kaiken päivää olen seisonut teitä likellä, voin vakuuttaa, etten ole vielä ikänä nähnyt teidän taistelevan uljaammin millään sotatantereella.»
»Sotatantereellako!» toisti Ludvig kuningas, katsahtaen ylös ja palaten jälleen tavalliseen pilkalliseen käytös-ja puhetapaansa; »Pasques-Dieu![1] Olivier veikkoseni, pikemmin voi sanoa, että olen puolustanut hyvin paikkaani härkätappelussa. Sillä sokeampaa, itsepäisempää, kesyttömämpää, ennakolta arvaamattomampaa luontokappaletta kuin tuota meidän burgundilais-serkkuamme, tuskin lienee missään paitsi Murciassa jonkun sarvipään muodossa, jota on kasvatettu härkätaistelua varten. — No, olkoon menneeksi — kyllähän minä aika miehen tavoin osasin kiertää hänen sarvensa. Mutta, Olivier, riemuitse minun kanssani, että hankkeeni Flanderissa ovat menneet tyhjiksi, niin hyvin mitä noihin vaeltaviin Croyen prinsessoihin kuin myös Lüttich'in kaupunkiin tulee — ymmärräthän?»
[1] Senaikuisia ranskalaisia voimasanoja.
»Enpä, totta tosiaan, herra kuningas», vastasi Olivier. »Minun on mahdoton toivottaa teille onnea sen johdosta, että rakkaimmat hankkeenne ovat menneet tyhjiksi, jollette virka minulle jotain syytä teidän toivojenne ja aikeittenne muutokseen.»
»Ei», vastasi kuningas, »ei niissä ole mitään muutosta tapahtunutkaan, asiaa ylimalkaisesti arvostellen. Mutta, Pasques-Dieu, hyvä ystäväni, tänäpäivänä olen oppinut tuntemaan Kaarle herttuan lähemmin kuin ennen. Siihen aikaan kun hän oli Charolois'n kreivi ja minä maanpakolaisuuteen ajettu Ranskan kruununperillinen, hänen isänsä, vanhan Filip herttuan aikana, me joimme ja metsästelimme ja kuljeksimme ympäri yhdessä — ja monta hurjaa kepposta silloin tehtiin, kuin tehtiinkin. Ja siihen aikaan oli minulla epäilemätön valta hänen ylitsensä — niinkuin voimakkaammalla hengellä ainakin heikompansa yli. Mutta hän on siitä ajoin muuttunut — hän on tullut itsepäiseksi, rohkeaksi, röyhkeäksi, riitaisaksi väittelijäksi, jonka sydämessä palaa silminnähtävä halu mennä niin pitkälle kuin suinkin, niin kauan kuin hänellä mielestään on valtit kädessänsä. Täytyihän minun siirtyä jokaisesta arkaluontoisesta asiasta niin kiireesti ikäänkuin se olisi ollut tulikuuma rauta. Puolella sanalla vain olin viitannut siihen mahdollisuuteen, että nuo maailmaa vaeltavat Croyen kreivittäret olisivat kenties saattaneet joutua jonkun hurjan rajasissin käsiin, ennenkuin he pääsivät Lüttich'iin perille — sinne minä suoraan tunnustin heidän menneen, sen verran kuin minulla oli tietoa asiasta — Pasques-Dieu! tuskinpa olin saanut sen suustani, niin olisi voinut luulla, että olin puhunut häijyintä jumalanpilkkaa! Tarpeetonta on sinulle kertoa, mitä hän sanoi; kylliksi olkoon siinä, että pääni turvallisuus olisi ollut sangen epävarma, jos sinä hetkenä olisi saapunut sanoma, että teidän (nimittäin sinun ja ystäväsi De la Marck'in) kelpo vehke parantaa hänen tilaansa naimiskaupalla olisi menestynyt.»
»Minun ystäväni hän ei ole, suokaa anteeksi, kuninkaallinen majesteetti», sanoi Olivier; »minun ystäväni hän ei ole, eikä tuo ollut myöskään minun vehkeeni.»
»Aivan oikein, Olivier», vastasi kuningas, »sinun tarkoituksesi ei ollut naittaa sellaista sulhasmiestä, vaan ajaa hänen partansa. No, etpä juuri tytölle parempaakaan toivottanut, kun niin nöyrästi puolin sanoin viittailit olevasi siihen mahdollinen. Mutta, Olivier, onnellinen se mies, jonka osaksi tuo tyttö ei ole tullut — hirtettävä, teilattava, neljäksi kappaleeksi hakattava, ne olivat kohteliaimmat niistä sanoista, joilla minun kohtelias serkkuni puhui siitä, joka naisi tuon nuoren kreivittären, hänen vasallinsa, ilman hänen herttuaallista lupaansa.»
»Ja hän on epäilemättä yhtä arka hyvän Lüttich'in kaupungin meteleihin nähden?» kysyi suosikki.
»Yhtä arka, jollei vielä arempi», vastasi kuningas, »niinkuin sinun järkesi helposti älynnee. Mutta aina siitä hetkestä saakka, kun päätin tulla tänne, ovat minun lähettilääni Lüttich'issä koettaneet hillitä kaikkea kapinahalua täksi hetkeksi. Ja minun toimeliaat ja puuhaavaiset ystäväni, Rouslaer ja Pavillon, ovat saaneet käskyn olla hiljaa kuin hiiret loukossaan, kunnes tämä siunattu vieraskäyntini serkkuni luona on suoritettu.»
»Teidän omista sanoistanne päättäen, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi Olivier kuivakiskoisesti, »on parasta, mitä tästä käynnistä täällä saattaa toivoa, se, ettei teidän asianne sen kautta joudu pahemmalle kannalle. — Totta puhuen, sitä voi verrata tuohon juttuun kurjesta, joka pisti päänsä suden kitaan ja oli sitten hyvillä mielin siitä, ettei hänen kaulaansa purtu poikki. Mutta näyttipä sittenkin siltä, kuin olisitte te, kuninkaallinen herrani, vielä ollut hyvinkin kiitollinen tuolle viisaalle filosofille, joka houkutteli teidät tähän hyviä toivoja herättävään peliin.»