Tämä tällainen tilaisuus, jolloin kuningas sai persoonallisen keskustelun kautta puoleensa taivuttaa, tai, jos lukija pitää sitä sanaa sopivampana, lahjoa Kaarlen palveluksessa olevia herroja, olikin kenties hänen käyntinsä päätarkoituksena, ja suoranaisena etuna siinäkin tapauksessa, ettei hän saisikaan mielistelyllään itse herttuaa viihdytetyksi. Ranska ja Burgundi olivat niin likeisessä yhteydessä keskenään, että useimmilla Burgundin aatelisherroista oli jonkunlaisia toiveita tai jo voimassa olevia etuja Ranskassa, joita Ludvigin suosio saattoi edistää ja hänen epäsuosionsa haitata. Tämmöisiä, niinkuin kaikenlaisia muitakin vehkeitä varten, oli Ludvig aivankuin luotu; hän oli antelias, jopa tuhlaavainenkin, jos hänen tuumiensa toteuttaminen sitä vaati, ja hän oli taitava tekemään ehdoituksensa sekä lahjansa ihmisille mieluisiksi. Hän osasi taivuttaa ylpeät omaa hyötyänsä huomaamaan, ja niille, jotka todenteolla olivat isänmaansa ystäviä tai olivat sitä olevinaan, hän todisti asian edulliseksi niin hyvin Ranskalle kuin Burgundillekin; ja puhuteltujen oma erityinen etu, ikäänkuin joku salapyörä koneessa, vaikutti yhtä voimallisesti, vaikka sen vaikutusta ei voinut silmin nähdä. Jokaista miestä varten hänellä oli sopiva syötti sekä jokaiselle hän tarjosi syöttiä kullekin erikoisesti sopivalla tavalla. Hän pisti lahjansa hihaan niille, jotka olivat kovin ylpeät kättänsä ojentamaan; näin tehden hän luotti siihen, että hänen antimensa, vaikka se laskeutuikin maahan kuin taivaan kaste, melutta, kenenkään huomaamatta, kuitenkin oli oikealla ajallansa tuottava runsaan sadon, ainakin synnyttävä mielisuosiota antajaa kohtaan, ehkäpä myös hyvää apua. Sanalla sanoen, vaikka Ludvig jo kauan aikaa oli asiamiestensä kautta koettanut hankkia itsellensä hyviä ystäviä Burgundin hovissa, sai hän nyt omalla persoonallisella toimellaan, jossa tietysti aikaisemmin jo saadut tiedot olivat hänelle hyvänä ohjeena, nyt muutamissa tunneissa enemmän toimeen kuin käskyläistensä monivuotisten sovittelujen kautta.

Yhtä miestä vain kuningas kaipasi, jota hän olisi kaikista enimmin halunnut vetää puoleensa; se oli Crévecoeur'in kreivi, jonka luja käytös, hänen käydessään lähettiläänä Plessis'ssä, ei ollut lainkaan nostattanut kuninkaan vihaa, vaan päinvastoin muodostunut uudeksi syyksi, jonka vuoksi hän halusi, jos suinkin mahdollista, saada miehen omaksensa. Hän ei ollut lainkaan mielissänsä kuullessaan, että kreivi sadan huovin kanssa oli lähtenyt Brabantin rajoille, piispan avuksi, jos tämä sitä tarvitsisi Wilhelm de la Marck'ia sekä tyytymättömiä lüttichiläisiä vastaan. Mutta siitä oli kuitenkin myös samalla se lohdutus, että tämän sotajoukon tulo, sekä ne neuvot, jotka hän oli lähettänyt uskollisten sanansaattajain kera, estäisivät siellä kaikkia ajattomia rauhattomuuksia, jotka, sen hän näki, olisivat voineet saattaa hänen nykyisen tilanteensa sangen vaaralliseksi.

Keskipäivän aikana hovi, niinkuin suurilla metsästysretkillä oli tapana, söi päivällisensä metsässä; tämä seikka oli erittäin mieleen herttualle, joka halusi supistaa niitä juhlallisia ja monenlaisia kunnianosoituksia, joita hän muuten olisi ollut velvollinen Ludvig kuninkaalle osoittamaan. Ludvigin ihmisluonteen tuntemus oli näet tässä tärkeässä tilaisuudessa yhdessä suhteessa pettänyt. Hän oli luullut, että herttua olisi sanomattomasti iloinen tästä läänitysherran vieraskäynnin kautta hänelle osaksi tulevasta armon ja luottamuksen osoituksesta; mutta hän ei muistanut, että herttuakunnan vasallius Ranskan kruunun alla oli salaiseksi ja katkeraksi kiusaksi niin mahtavalle, niin rikkaalle ja niin ylpeälle ruhtinaalle kuin Kaarlelle, jolla varmaankin oli aikomus perustaa itsenäinen kuningaskunta. Kuninkaan käynti hänen hovissaan pakoitti Burgundin herttuaa esiintymään alamaisena vasallina, noudattamaan läänitysvelvollisuuksiin kuuluvia menoja sekä kunnioitusta osoittamaan, mikä niin ylpeälle miehelle kuin hänelle tuntui hänen omavaltaisuutensa alennukselta, sillä omavaltaisena hallitsijana hän niin paljon kuin suinkin koetti aina käyttäytyä.

Mutta vaikka monia juhlamenoja voitiin laiminlyödä ruohoisalla nurmikolla aterioidessa, missä metsätorvet soivat, pikarit täytettiin suoraan tynnyrien tappireijistä ja muutenkin elettiin kaikin puolin vapaasti, niinkuin metsässä ainakin, oli kuitenkin välttämätöntä, juuri siitäkin syystä kun tämä ateria oli ollut niin yksinkertainen, että illallinen oli sen sijaan varustettava tavattoman suurella juhlallisuudella.

Sitä varten oli herttua jo ennakolta antanut käskynsä, ja Peronneen palattuaan joutui Ludvig keskelle tuhlarimaisella komeudella ja loistolla varustettuja pitoja, niinkuin sopi vasallin hovissa, joka oli pelottavan rikas, sillä Kaarlen vallan alle kuului enin osa Alankomaita, jotka siihen aikaan olivat Euroopan rikkaimpia maita. Pitkä pöytä notkui kulta- ja hopea-astioitten painon alla, jotka olivat kukkuroilleen täytetyt kaikenlaisilla harvinaisilla herkuilla. Tämän pöydän päässä istui herttua, ja hänen oikealla puolellansa, istuimella, joka oli korkeampi Kaarlen omaa, oli kuninkaallinen vieras saanut sijansa. Hänen takanaan seisoi toisella puolella Geldern'in herttuan poika, Kaarlen hovipaistinleikkaaja, toisella Le Glorieux, hänen hovinarrinsa, joka seurasi melkein aina hänen muassaan; sillä, niinkuin useimmat hänen kaltaisensa kiivaat, raa'at herrat, oli Kaarle äärettömästi mieltynyt hovinarreihin, jommoisia silloin oli yleinen tapa pitää. Burgundin herttualle tuottivat heidän hullutuksensa ja heikkomielisyytensä samaa huvia kuin hänen terävämpiälyiselle, vaikkei suinkaan hellempisydämiselle kilpaveljelleen jalompien ihmisten heikkojen puolien tutkiminen, »urhojen pelästyksen, viisaitten miesten mielettömyyksien» pilkkaaminen. Ja todellakin, jos tuossa Brantomen kertomassa jutussa on perää, että nimittäin eräs hovinarri, joka oli kuullut Ludvigin jonakuna omantunnontuskan hetkenä tunnustavan olleensa osallinen veljensä Henrikin, Guyennen kreivin myrkyttämiseen, seuraavana päivänä kertoi sen aivan julkisesti päivällispöydässä koko hovin läsnäollessa, niin on kyllin syytä arvella, että Ranskan kuningas mahtoi siinä saada enemmänkin kuin kylliksi koko elinajakseen virallisten narrien leikkipuheista.

Tässä tilaisuudessa hän ei kuitenkaan laiminlyönyt puhutella herttuan suosittua narria eikä hänen puheitansa kehua. Ja hän teki sen sitä mielemmin, koska hän luuli huomaavansa, että Le Glorieux'n hulluuden alla, joskin se toisinaan ilmeni sangen kömpelöllä tavalla, piili enemmän sukkeluutta ja pilaa, kuin mitä hänen kaltaisissaan tavallisesti oli huomattavissa.

Tiel Wetzweiler, liikanimeltään Le Glorieux, ei todellakaan ollut tavallisten hovinarrien tapainen. Hän oli kaunis, pulska mies, taitava kaikenlaisissa ruumiinharjoituksissa, jotka tuskin näyttivät sopiutuvan mielenheikkouteen, koska sellainen taituriuden voittaminen vaati malttia ja tarkkuutta. Hovinarri oli aina metsästys- ja sotaretkilläkin herttuan seurassa; ja Montl'héryssä, kun Kaarle joutui sangen suureen hengenvaaraan, sai kurkkuunsa haavan ja oli joutumaisillaan erään ranskalaisen ritarin vangiksi, joka oli tarttunut hänen hevosensa suitsiin, Tiel Wetzweiler, peitsi tanassa, ryntäsi vihollisen kimppuun niin kovalla vauhdilla, että hän sysäsi ranskalaisen kumoon ja vapautti herransa. Kenties hän lienee sitten pelännyt, että tällaista tekoa pidettäisiin liiankin vakavana tosityönä hänen kaltaiselleen miehelle, ja että hänelle siitä voisi koitua vihaa ritarien ja aatelisherrain puolelta, jotka olivat jättäneet hallitsijansa yksinään hovinarrin turviin. Oli miten oli, Tiel piti parempana tulla nauretuksi kuin ylistetyksi urhotyönsä tähden, ja kehui niin ylenpalttisesti omaa ansiotaan tässä tappelussa, että useimmat ihmiset luulivat herttuan pelastuksenkin olevan hänen itsensä keksimän, niinkuin muutkin jutut; tässä tilaisuudessa saikin narri liikanimensä Le Glorieux (Kerskaaja), jolla häntä sitten aina nimitettiin.

Le Glorieux oli komeassa puvussa, mutta siihen kuului sangen harvoja hänen ammatillensa ominaisia tunnusmerkkejä, ja sekin, mitä oli, oli pikemmin vain kuvannollista. Hänen tukkansa ei ollut lyhyeksi keritty; päinvastoin oli hänellä pitkät kiharat, jotka valuivat alas lakin alta ja yhtyivät sileäksi kammatun, sievästi hoidetun parran kanssa; molemmat koristivat suuresti kasvoja, joita olisi voitu sanoa oikein kauniiksi, jollei silmistä joskus olisi välkähtänyt hurjaa tulta. Lakin halki kulki punasamettinen liuskare; se yksin kuvasi kukonharjaa, mikä muuten oli hovinarrin päähineen virallisena merkkinä. Hänen keppinsä oli tehty ebenpuusta ja sen päässä oli tavanmukainen narrinpää, jonka korvat olivat hopeiset, aasinkorvien muotoiset; mutta ne olivat niin pikkaraiset ja niin hienosti veistetyt, että tätä narrin keppiä, jollei sitä aivan likeltä tarkasteltu, olisi voinut luulla joksikin juhlallisemmaksi virkasauvaksi. Nämät olivatkin ainoat hänen ulkonaiset ammattimerkkinsä. Kaikissa muissa suhteissa oli hänen vaatetuksensa semmoinen, että hän saattoi vetää vertoja komeimmillekin hoviherroille. Lakissa kiilsi kultainen kunniaraha, samanlaiset vitjat riippuivat kaulasta; ja hänen koreitten vaatteittensa kuosi ei ollut sen oudompi kuin noiden nuorten keikarien, jotka aina puvussansa noudattavat muodin kaikkia äärimmäisiäkin liiallisuuksia.

Tämän miehen puoleen Kaarle, samoin kuin myös Ludvig, isännän esimerkkiä seuraten, usein kääntyi pitojen aikana; ja molemmat osoittivat sydämellisesti nauraen, miten suuresti Le Glorieux'n vastaukset heitä huvittivat.

»Ketähän varten lienevät nämät tyhjät sijat pöydässä varatut?» kysyi
Kaarle herttua narrilta.