Kuninkaan posket lensivät tulipunaisiksi häpeästä ja vihastuksesta.
»Minä ennustin sinulle», jatkoi Galeotti, »että tähtien keskinäinen suhde, sillä hetkellä kun hän läksi matkaan, merkitsi vaaraa lähettiläälle — ja eikö hänen retkensä, ole ollut täynnä vaaroja? — Minä ennustin sinulle, että se merkitsi onnea lähettäjälle — ja onni on pian sinulle koittava.»
»Onko minulle onni muka pian koittava!» huudahti kuningas. »Eivätkö seuraukset ole jo tulleet osakseni — häväistys ja vankeus?»
»Ei», vastasi ennustaja, »loppupäätös ei ole vielä tullut; sinun oma kielesi on ennen pitkää tunnustava, että sinulle on tuottava onnea se tapa, jolla lähettilääsi käyttäytyi toimittaessaan hänelle uskottua tehtävää.»
»No se toki on liian — liian hävytöntä», sanoi kuningas, »että petettyäsi rupeat vielä pilkkaa tekemään. — Mene tiehesi jo! — Älä toivokaan, että minulle tehty vääryys on jäävä kostamatta. — Elää toki vielä Jumala tuolla ylhäällä!»
Galeotti kääntyi jo lähteäkseen. »Seis vielä», esteli häntä Ludvig, »sinä puolustat petostasi aika miehen tavoin. — Annas minun nyt vielä kuulla vastauksesi yhteen ainoaan kysymykseen, ja ajattele tarkkaan ennenkuin vastaat. — Riittääkö kehuttu taitosi saamaan selkoa omasta kuolinhetkestäsi?»
»Ei muuten kuin suhteellisesti, yhteydessä toisen miehen kohtalon kanssa», vastasi Galeotti.
»En ymmärrä vastaustasi», sanoi Ludvig.
»Sen vaan, oi kuningas», lausui Galeotti, »tiedän varmaan omasta kuolemastani, että se on tapahtuva juuri kaksikymmentäneljä tuntia ennen teidän kuolemaanne.»
»Haa! niinkö sanot?» virkkoi Ludvig ja hänen näkönsä muuttui jälleen.
»Maltas — maltas — älä vielä lähde — viivy vielä silmänräpäys,
— Sanotko niin, että minun kuolemani on seuraava heti sinun
kuolemasi jälkeen?»