»No, olkoon kiitetty Jumala ja neitsyt Maaria ja pyhä Martti ja pyhä Julianus, kiitos ja kunnia heille kaikille!» sanoi kuningas. »Ja kunnia sekä ylistys myös oppineelle Galeottille, joka tähdistä ennusti, että nuorukaisen kohtalo olisi kiinteässä yhteydessä minun kohtaloni kanssa! Jos tyttösen sydän todellakin on niin kiintynyt siihen poikaan, että hän vastustaa Burgundin herttuan tahtoa, niin on Qventin Durward todellakin ollut minulle erinomaiseksi hyödyksi.»
»Syytä on luulla, armollinen herra», vastasi burgundilainen, »jos Crévecoeur'in kertomuksessa on perää, että hän saattaa olla kyllin itsepäinen, ja tokkopa sitä paitsi jalosukuinen Orleans'in herttua itsekään, joskin te, kuninkaallinen majesteetti, otaksuitte sitä, mielellään luopuisi suloisesta serkustansa, jonka kanssa hän niin kauan on ollut kihloissa;»
»Hm!» pani kuningas. »Te ette ole koskaan nähnyt minun tytärtäni Johannaa — tarhapöllö hän on, hyvä herra! — aivan tarhapöllö, jota häpeän! Mutta kun Orleans'in herttua vain olisi niin kiltti ja naisi Johannan, saisi hän sitten minun puolestani par amours[1] olla vaikka kuinka hullusti rakastunut Ranskan kauneimpaan neitoon. Ja nyt, Des Comines, oletteko te nyt pohjaa myöten ammentanut nähtävikseni kaikki herranne mietteet?»
[1] Ulkopuolella avioliittoa.
»Minä olen, herra kuningas, antanut teille tiedoksi ne ehdot, joita hän tällä hetkellä lienee enimmin kärkäs vaatimaan. Mutta tiedättehän te sen itse, armollinen herra, että meidän herttuan mieli on ryöppyisen vuorivirran kaltainen, joka ainoastaan silloin kulkee hiljaista kulkuaan, kun sen vedet eivät kohtaa mitään vastusta; ja mikä kaikki saattaisi kiihdyttää hänet vimmaan, sitä on mahdoton arvaamallakaan tietää. Jos joku varmempi todistus teidän salavehkeistänne lüttichiläisten ja Wilhelm de la Marck'in kanssa — suokaa tämä sana anteeksi, armollinen herra kuningas, tässä tilaisuudessa kun on niin vähän aikaa valikoida sanoja — jos siis semmoinen todistus arvaamatta tuotaisiin esille, niin sen seuraus olisi hirveä. — Siltä haaralta kuuluu kummia sanomia — sanotaan De la Marck'in naineen vanhemman Croyen kreivittären.»
»Tuo vanha hupsu olikin niin naimishullu, että hän olisi mennyt vaikka itse saatanalle», virkkoi kuningas. »Pikemmin minua ihmetyttää, että De la Marck, semmoinen sika kuin hän onkin, on tuommoisen nainut.»
»Toinen huhu on myös liikkeellä», jatkoi Des Comines, »että De la Marck'in lähettämä airut eli lähettiläs, lähenee Peronnea. Siitä herttua varmaan silmittömäksi vimmastuu — toivonpa, ettei tuolla miehellä vain olisi mitään kirjeitä teiltä tai muuta senkaltaista näytettävänä?»
»Kirjeitäkö minulta Metsäkarjulle!» vastasi kuningas. — »Ei, ei, herra Des Comines, enpä toki niin perin hullu ole, että viskaisin helmiä sioille. — Ne vähät asiat, joissa olen ollut tuon järjettömän pedon kanssa, toimitettiin aina suusanallisesti lähettiläitten kautta, ja semmoisiksi valitsin aina vain halpasukuisia orjia tai maankuljeksijoita, joiden todistus ei olisi kelvannut oikeuden edessä, vaikkapa asia olisi koskenut vain munien näpistelemistä kananpesästä.»
»Sitten en tiedä muuta kuin että vielä kerran kehotan teitä, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi Des Comines lähtöä tehden, »olemaan varoillanne, käyttäytymään asianhaarojen mukaan ja välttämään varsinkin semmoisia puheita ja väitelmiä herttuan kanssa, jotka ovat enemmän teidän arvonne kuin nykyisen tilanne mukaiset.»
»Jos minun arvoni», sanoi kuningas, »rupeaa minua liiaksi kiusaamaan — jota se harvoin tekee, kun tärkeämpiä asioita on mielessä — niin on minulla oiva lääke liiallista sydämen paisumista vastaan. — Ei minun tarvitse muuta kuin katsahtaa tuohon turmiota tuottavaan kammioon tuossa ja ajatella Kaarle Tyhmän kuolemaa — se parantaa taudin yhtä varmaan kuin kylmä kylpy kuumeen. — Ja nyt, minun ystäväni ja neuvonantajani, joko teidän täytyy lähteä? No hyvä, mutta onpa se aika varmaankin tuleva, jolloin te kyllästytte pitämästä saarnoja valtioviisaudesta Burgundin lautapäälle härälle, jolla ei ole sen vertaa älyä, että hän teidän mutkittomimmatkaan syynne ymmärtäisi. — Jos Ludvig Valois silloin vielä on elossa, niin teillä on ystävä Ranskan hovissa. Se olisi siunaus valtakunnalleni, sen sanon sinulle, Des Comines, jos saisin sinut palvelukseeni; sinut, jonka silmät näkevät syvälle valtioasioiden sisimpään ytimeen, ja jolla samalla on kyllin herkkä omatunto tuntemaan ja tietämään mikä on oikein, mikä väärin. Olivier'illa ja Balue'lla — Jumala ja neitsyt Maaria ja pyhä Martti auttakoon! — on kova sydän kuin alimmainen myllynkivi, ja omantunnon vaivat sekä katumustyöt niiden rikosten johdosta, joihin he neuvoillansa minut ovat saattaneet, katkeroittavat elämääni. Te, herra Des Comines, jolla on sekä nykyisen että menneenkin ajan viisautta, neuvoisitte minulle kuinka voi tulla suureksi, ja kuitenkin olla poikkeamatta oikeuden tieltä.»