»Oletpa sinä ihmeellinen poika», virkkoi Crawford, taputtaen Durward'ia päähän niinkuin vanha ukkovaari pojanpoikaansa. »Totta tosiaan, onpa sinulla ollut yhtä hyvä onni kuin jos olisit syntynyt onnenlakki päässä!»
»Kaikki johtuu vain siitä, että hän jo näin nuorena pääsi meidän jousimieskomppaniaamme», sanoi Le Balafré. »Minusta ei ole koskaan näin paljon melua nostettu, sisarenpoika kultani, syystä että olin jo viidenkolmatta vuoden vanha, ennenkun hovipojan virasta ylenin.»
»Ja ruma, vuorelaiskuvatus sinä olitkin hovipoikana, Ludvig», sanoi vanha päällikkö; »parta niinkuin leipurin luuta, ja selkä niinkuin Wallace Wight ukolla.»
»Pelkäänpä», sanoi Qventin, silmät maahan luotuina, »etten enää kauan kanna jousimiehen arvonimeä — sillä aikomukseni on luopua henkivartijakomppaniasta.»
Le Balafré hämmästyi aivan mykäksi, ja Crawford ukon kasvoille lensi mielipahan pilvi. — Edellinen sai vihdoinkin sanat suustansa. — »Vai aiot luopua skotlantilaisesta jousimieskomppaniasta! — Semmoista ei ole kukaan vielä unissaankaan kuullut! Minä en luopuisi paikastani, vaikka voisin päästä Ranskan yliconnetableksi.»
»Vaiti, Ludvig!» kielsi Crawford. »Tämä nuori herra osaa paremmin kääntää laivansa tuulta myöten, kuin me vanhan kansan miehet. Hän on matkallansa saanut onkeensa joitakuita kelpo juttuja Ludvig kuninkaasta, ja nyt hän kääntyy burgundilaiseksi, saadakseen itselleen sievän, pienen voiton kertomalla niitä juttuja Kaarle herttualle.»
»Jos sen uskoisin», sanoi Le Balafré, »niin leikkaisin häneltä kaulan poikki omalla kädelläni, vaikka hän olisi sata kertaa minun sisareni poika!»
»Mutta totta te toki ensin tutkisitte, olenko semmoisen rangaistuksen ansainnut, hyvä eno?» vastasi Durward. — »Ja te, jalo herra, uskokaa, kun sanon, etten ole mikään kielikontti. Ei mikään tutkinto eikä kidutuskaan ole pusertava minusta ainoatakaan Ludvig kuninkaalle vahingollista sanaa, joita ehkä lienen saanut kuulla hänen palveluksessaan. Siinä suhteessa uskollisuudenvalani sitoo kieleni. — Mutta en huoli kauemmin pysyä palveluksessa, missä paitsi vihollisten puolelta rehellisessä tappelussa tulevia vaaroja, vielä lisäksi täytyy olla salaväijymisille alttiina omain miesten puolelta.»
»No, jollei hän voi tottua väijyksissä olemiseen», virkkoi hidasajatuksinen Le Balafré, katsoen surullisesti lordi Crawford'in puoleen, »niin pelkäänpä, jalo herra, ettei hänestä enää ole mihinkään! Olenhan minä itsekin sen seitsemän kertaa joutunut väijyksistä esiinkarkaavien vihollisten kynsiin, ja kaksi kertaa useammin olen, luullakseni, itse ollut väijymässä, sillä sitä sotatapaa meidän kuningas aina erittäin mielellään harjoittaa.»
»Niin kyllä, Ludvig», sanoi lordi Crawford; »mutta ole sinä nyt vain ääneti, sillä minä, luullakseni ymmärrän tämän asian paremmin kuin sinä.»