»Neitsyt Maaria suokoon, että niin olisi, korkea-arvoinen herra!»» vastasi Ludvig; »mutta koskeepa minun keskimäisen kylkiluuni alle, kun ajattelen että sisarenpoikani pelkää väijymisiä.»
»Nuori mies», sanoi Crawford, »minä osaksi ymmärrän mitä tarkoitat. Sinua on petetty sillä tiellä, jota kuljit kuninkaasi käskystä, ja sinä arvelet itselläsi olevan syytä luulla häntä sen petoksen alkuunpanijaksi?»
»Minua uhkasi petos ollessani kuninkaan asialla», vastasi Durward, »mutta onnellisesti sain sen vältetyksi — kuningas viaton vai vikapää tähän asiaan, sen jätän Jumalan ja hänen omantuntonsa tuomittavaksi. Hän ruokki minua, kun olin nälässä — hän korjasi minut, kun olin maankuljeksija muukalainen. En siis aio koskaan lisätä hänen vastoinkäymisensä kuormaa syytöksillä, jotka kenties ovat perättömiä, koska kuulin ne vain halvimmista suista.»
»Poika kultani — oma poikani!» huudahti Crawford, likistäen häntä rintaansa vasten. »Sinä olet tosi skotlantilainen, joka tuumaa myöten! Sinä teet niinkuin se, joka unohti kaikki riidat ystävänsä kanssa, eikä muistanut mitään muuta kuin ennen kokemaansa ystävyyttä, kun hän näki ystävän ahdistuksessa.»
»Koska lordi Crawford halaa minun sisarenpoikaani», sanoi Ludvig Lesly, »halaan minäkin häntä — mutta tahtoisinpa kuitenkin sanoa sinulle, että soturille väijymisen taito on aivan yhtä tärkeä kuin käsikirjan lukemisen taito papille.»
»Ole sinä vaiti, Ludvig», sanoi Crawford; »sinä olet pölkkypää, veikkonen, etkä ymmärrä minkälaisen siunauksen Jumala sinulle soi, kun lähetti sinulle tämän kunnon pojan. — Ja nyt kerro minulle, Qventin poikaseni, onko kuninkaalla mitään tietoa tästä sinun kunnollisesta, miehuullisesta ja kristillisestä päätöksestäsi? Sillä hauska olisi hänen, mies paran, tietää kehen hän voi luottaa. Voi jospa hän olisi vain tuonut koko komppaniamme mukanansa! — Mutta Jumalan tahto tapahtukoon! — Tietääkö hän sinun päätöksestäsi — mitä luulet?»
»Sitä tuskin tiedän sanoa», vastasi Durward; »mutta kyllä minä hänen oppineelle tähtienennustajalleen, Martius Galeottille, ilmoitin päätökseni olla kertomatta mitään sellaista, mikä saattaisi kiihdyttää Burgundin herttuan vihaa kuningasta vastaan. Niitä seikkoja, jotka mielestäni ovat epäluulonalaisia, en huoli — älkää pahaksi panko — teillekään ilmoittaa, jalosukuinen herra; ja tuolle perinoppineelle herralle minä tietysti olin vielä vähemmän taipuisa avaamaan sydämeni salasopukoita.»
»Ahhaa — aivan oikein!» vastasi lordi Crawford. »Olivier tosiaankin kertoi minulle, että Galeotti syvänä tietäjänä oli ennustanut, kuinka sinä olit käyttävä itseäsi, ja kovinpa hauska minun on kuulla, että hänellä ennustaessaan oli varmempi tiedonlähde kuin taivaan tähdet.»
»Hänkö muka osaisi ennustaa!» nauroi Le Balafré; »eivätpä tähdet ole koskaan virkkaneet hänelle mitään siitä, että kelpo Ludvig Leslyllä on ollut tapana auttaa hänen mielitiettyään noita kirkkaita kultakolikoita kuluttamaan, joita oppinut herra sille tyttöselle syliin viskaa.»
»Hs, Ludvig», kielsi päällikkö, »hs, sinä mokoma aasi! Jollet pidäkään minun harmaita hiuksiani kunniassa siitä syystä, että itsekin aikoinani olen ollut tuommoinen vekkuli, niin tulisipa sinun toki pitää lukua tämän pojan nuoruudesta ja viattomuudesta, eikä raastaa korviamme semmoisilla rivoilla jutuilla.»