»Vai niin, nuori keikari», lausui tämä tylysti, »vai pitää sinun välttämättömästi päästä vielä kerran sen puheille, joka oli kumppaninasi tuolla romanttisella retkellä?»
»Niin kyllä, herra kreivi», vastasi Durward lujasti; »vieläpä pitää minun saada puhutella häntä kahdenkesken.»
»Se ei saa koskaan tapahtua», ärjäsi Crévecoeur'in kreivi. — »Lordi Crawford, minä jätän asian teidän päätettäväksenne. Tuo nuori aatelisneito, vanhan ystäväni ja sotakumppanini tytär, rikkain perillinen koko Burgundin maalla, on tunnustanut jonkunlaista mitä arvelinkaan sanoa — sanalla sanoen, hän on hupsu, ja tämä teidän jousimiehenne on itserakas narri. — Sanalla sanoen, he eivät saa puhutella toisiansa kahdenkesken.»
»Mutta minä en aio sanoa sanaakaan kreivittärelle, niinkauan kun te olette läsnä», virkkoi Durward riemastuen. »Te olette sanonut minulle enemmän kuin mitä minä, niin uhkarohkea kuin lienenkin, olisin uskaltanut toivoa.»
»Niin, se on kyllä totta, kunnon ystäväni», virkkoi Crawford kreiville. »Te olette ollut varomaton puheissanne. Ja koska te jätätte asian minun päätettäväkseni, ja koska tässä kulkee kelpo vahva rautaristikko vieraskamarin poikki, niin neuvoisin, että siihen luottaisitte ja antaisitte heidän tehdä mitä ikänä tahtovat kielillänsä. Kuulkaa, hyvä herra, mitä maksaa kuninkaan hengen ja tuhannen muun miehen hengen pelastuksen rinnalla se, jos pari nuorta hupsua saakin soittaa toinen toisensa korviin lirinlorua muutamien minuuttien ajan?»
Näin sanoen hän talutti väkisin pois Crévecoeur'in, joka sangen vastahakoisesti seurasi häntä ja iski nuoreen jousimieheen monta vihaista katsetta, ennenkuin hän poistui huoneesta.
Kohta sen jälkeen ilmaantui ristikon toiselle puolelle Isabella kreivitär, joka, samassa kun hän näki Durward'in yksin seisovan vierashuoneessa, äkkiä seisahtui ja loi silmänsä hetkeksi maahan. »Mutta miksikä minä olisin kiittämätön,» virkkoi hän viimein, »vaikka toiset syyttä ovatkin epäluuloiset? — Ystäväni — pelastajani — ainoa uskollinen ystäväni — niinhän minun melkein sopii sanoa, koska petos ahdistaa minua kaikilta haaroilta.»
Näin sanoen hän ojensi kätensä ristikon läpi, vieläpä salli Durward'in pidellä sitä, kunnes hän oli peittänyt sen suuteloilla sekä kyyneleilläkin. Isabella vain virkkoi: »Durward, jos toisten vielä saamme nähdä toisemme, niin en salli tämmöistä hullutusta.»
Jos muistamme, että Durward oli ollut Isabellan suojelijana monessa monituisessa vaarassa — että hän todellakin oli ollut Isabellan ainoana uskollisena, hartaana suojelijana, niin kauniit lukijani, vaikka heidän joukossansa olisikin kreivittäriä ja rikkaita perillisiä, kenties antavat tämän alentumisen anteeksi.
Mutta vihdoin kreivitär irroitti kuitenkin kätensä, peräytyi askeleen vain rautaristikolta ja kysyi Durward'ilta sangen hämillään, mitä hänellä oli pyydettävänä. — »Sillä että te tahdotte jotain pyytää minulta, sen sain kuulla vanhalta skotlantilaiselta herralta, joka juuri ikään kävi täällä serkkuni Crévecoeur'in kanssa. Älkää vain mitään järjetöntä pyytäkö», lisäsi hän, »vaan ainoastaan semmoista, mitä Isabella parka saattaa, velvollisuuttaan rikkomatta ja kunniaansa loukkaamatta, suoda, ja älkää toivoko liian suuria vähäisestä vaikutusvoimastani. Mutta ah! älkää puhuko ajattelematta — älkää virkkako mitään» — hän katsahti arasti ympärilleen, »josta, jos sen toiset kuulisivat, voisi olla vahinkoa meille kumpaisellekin!»