»Älkää, jalo neiti, pelätkö», virkkoi Durward surullisesti. »Tämä ei ole semmoinen paikka, missä minä voisin unohtaa, kuinka leveällä juovalla kohtalo on erottanut meidät toisistaan, tai jossa minulle sattuisi mieleen saattaa teidät teidän ylpeän sukunne moitteitten alaiseksi, sen vuoksi että köyhempi ja vähemmän mahtava — joskaan ehkei sen vähemmän korkeasukuinen kuin he — teitä uskollisesti rakastaa. Olkoon se vain yöllinen unelma kaikille muille, paitsi sille yhdelle sydämelle, jossa tämä ajatus — olkoonpa se vain tyhjä unelma — täyttää kaikkien todellisuuksien sijan.»
»Vaiti, vaiti!» pyysi Isabella; »oman itsenne tähden — minun tähteni älkää puhuko semmoisia asioita. Sanokaa mielemmin, mikä pyyntö teillä on?»
»Että antaisitte anteeksi eräälle miehelle, joka, omia itsekkäitä tuumiansa silmällä pitäen, on käyttäytynyt teitä vastaan niinkuin vihollinen.»
»Minä voin toivoakseksi antaa anteeksi kaikille vihollisilleni», vastasi Isabella. »Mutta — voi Durward! — minkälaisten hirmutapausten läpi teidän miehuutenne ja neuvokkaisuutenne on minut eheänä saattanut! — Tuo verinen sali tuolla — tuo hyvä piispa — eilispäivään saakka en tietänyt puoliakaan niistä kauhistuksista, joissa tietämättäni olin läsnä!»
»Älkää muistelko niitä», sanoi Durward, joka huomasi heidän puhellessaan neidon poskipäihin nousseen punan jälleen lakastuvan kelmeimmäksi kalpeudeksi. — »Älkää katsoko enää taakse, vaan lujasti eteenpäin, niinkuin sen tulee, jolla on vaarallinen polku astuttavana. Kuulkaa mitä sanon. Ludvig kuningas ei ansaitsisi mitään parempaa teiltä eikä muilta, kuin että hänet julistettaisiin siksi viekkaaksi, kavalaksi valtiovehkeilijäksi, mikä hän on. Mutta jos te ilmoitatte, että hän kehotti teitä pakenemaan — ja jos vielä lisäksi syytätte häntä siitä, että hän oli aikonut saattaa teidät De la Marck'in käsiin — niin siitä on seuraava, että kuningas menettää kruununsa ja kenties henkensäkin; ja joka tapauksessa on siitä ainakin nouseva verisin sota, mikä ikänä on raivonnut näiden molempien valtakuntien välillä.»
»Ne onnettomuudet eivät saa tapahtua minun tähteni, jos vain voin sen estää», sanoi Isabella kreivitär; »ja teidän pieninkin pyyntönne saattaisi minut jo luopumaan kostostani, vaikka kostonhalulla olisikin syvemmät juuret sydämessäni. Kuinka olisi mahdollista, että tahtoisin enemmän muistella Ludvig kuninkaan häijyyttä minua vastaan, kuin teidän apuanne, jota en koskaan täydesti saa maksetuksi! — Mutta mitä minun tulee tehdä? — Jos minut käsketään läänitysherrani, Burgundin herttuan eteen täytyy minun joko vaieta tai ilmaista totuus. Edellinen olisi loukkaus herttuata vastaan, ja valheisiin te ette kuitenkaan käskene minua halventamaan kieltäni.»
»En millään muotoa», vastasi Durward. »Mutta rajoittukoon todistuksenne Ludvigin suhteen siihen, minkä itse varmaan tiedätte todeksi; ja kun mainitsette mitä toiset ovat sanoneet teille, olkoon se miten luultavaa hyvänsä, älkää tuoko sitä esiin muuna kuin huhuna, varoen ettette omilla sanoillanne vahvista semmoista, jonka totuudesta ei teillä voi olla mieskohtaista tietoa, vaikka sydämessänne uskoisittekin sen aivan todeksi. Täällä koossa oleva Burgundin neuvoskunta ei voi kieltää kruunupäältä kuninkaalta sitä oikeutta, joka meidän maassamme suodaan halvimmallekin syytteenalaiselle. Heidän täytyy pitää häntä syyttömänä, kunnes syyllisyys mieskohtaisilla, riittävillä todistuksilla on näytetty toteen. Ja mitä te omalla varmalla tiedollanne ette voi vakuuttaa todeksi, siihen tarvitaan muita lujempia todistuksia, kuin sivumennessä mainitsemanne huhut.»
»Kyllä minä jo luulen ymmärtäväni», sanoi Isabella kreivitär.
»Jospa kuitenkin koettaisin selittää asian vielä selvemmäksi», sanoi Durward ja alkoi esittää vielä useampia selityksiä, kun luostarinkello helähti.
»Kellonsoitto», virkkoi kreivitär, »on merkkinä, että meidän täytyy nyt erota — erota iäksi! — Mutta älkää unohtako minua, Durward — en minäkään koskaan unohda teitä — teidän uskollista apuanne» — — —