Hän ei saanut sen enempää sanotuksi; hän vain ojensi jälleen kätensä, johon Durward taas painoi huulensa; ja Jumala tiesi kuinka kävi, mutta yritellessään irrottaa kättänsä tuli kreivitär niin lähelle rautaristikkoa, että Durward sai rohkeuden painaa jäähyväissuutelon hänen huulillensa. Nuori neito ei moittinut häntä siitä — kenties hän ei ennättänytkään sitä tehdä; sillä Crévecoeur ja Crawford, jotka seinässä olevasta reiästä olivat katselleet, kenties myös kuunnelleet kaikkea, riensivät nyt sisään, edellinen vihan vimmassa, jälkimäinen nauraen ja pidätellen kreiviä.
»Pois kamariisi, nuori neito — pois kamariisi!» huusi kreivi Isabellalle, joka peitti kasvonsa hunnulla ja katosi kiireesti — »ja oikeastaan olisi sinut pantava vankikammioon vedelle ja leivälle! — Ja sinä, keikari, joka olet niin julkirohkea, onpa sekin aika tuleva, jolloin ei kuninkaitten ja valtakuntain turvallisuus riipu semmoisista kuin sinä; silloin saat kokea, mikä rangaistus sille tulee, joka uskaltaa kohottaa kerjäläissilmänsä» — — —
»Hs, hs, vaiti! — Jo riittää! — hillitkää — hillitkää itseänne!» kielsi vanha lordi. »Ja sinä, Qventin, älä vastaa mitään, minä käsken sen — mene vain asuntoosi. — Eihän tässä ole noin tulisen vimman syytä, herra kreivi Crévecoeur; sen voin suoraan sanoa, kun poika ei enää voi kuulla. — Qventin Durward on yhtä jaloa sukua kuin kuningaskin, vaikk'ei yhtä rikas, sovittaakseni tähän espanjalaisen puheenparren. Hän on yhtä jaloa sukua kuin minäkin, ja minä olen sukuni päämies. Hohhoo, hyvä herra, älkää toki meidän kaltaisille puhuko rangaistuksista.»
»Lordi Crawford», vastasi Crévecoeur, »näiden ulkomaalaisten palkkasoturien julkirohkeus on jo puheenparreksi tullut, ja teidän, joka olette heidän päällikkönsä, sopisi pikemmin sitä hillitä kuin vielä yllyttää.»
»Herra kreivi», vastasi Crawford, »minä olen toimittanut päällikönvirkaani viisikymmentä vuotta ranskalaisilta tai burgundilaisilta neuvoja siihen tarvitsematta; ja niin aion, jos sallitte, edelleenkin tehdä, niin kauan kun tämä virka on minun hallussani.»
»No, no, arvoisa lordi», sanoi Crévecoeur, »en aikonut teitä loukata. Teidän korkea sukunne ja ikänne antaa teille oikeuden hellittää närkästyksenne ohjat. Ja mitä noihin nuoriin tulee, niin minä mielelläni annan olleet ja menneet asiat anteeksi, sillä siitä minä aion pitää huolta, etteivät he koskaan enää saa tavata toisiansa.»
»Älkää panko autuuttanne siitä pantiksi, Crévecoeur», nauroi vanha lordi. »Sattuuhan vuoretkin joskus yhteen, niinkuin sanotaan, miksikä ei siis kuolevaiset olennot, joilla on jalat, ja henkeä sekä lempeä, jotka voivat panna jalat liikkeelle? Tuo muisku oli jokseenkin hellää laatua, Crévecoeur! — Se on paha tulevaisuudenenne, pelkään minä.»
»Te koetatte taas kiusata kärsivällisyyttäni», virkkoi Crévecoeur, »mutta ettepä saakaan sitä iloa, että näkisitte minun suuttuvan. — Kuulkaa! kellot kutsuvat jo linnaan — siellä on pelottava kokous tulossa, jonka loppupäätöksen Jumala yksin tietää.»
»Yhden loppupäätöksen minäkin jo voin ennustaa», lausui vanha skotlantilainen herra, »sen nimittäin, että jos kuninkaalle yritetään tehdä väkivaltaa, niin hän ei ole kaatuva yksin eikä kostotta, joskin hänen miehiänsä on vähän ja vihollisia ylt'ympärillä. Siitä vain olen pahoilla mielin, että hänen oma ankara käskynsä on estänyt minua tekemästä varustuksia semmoisen loppupäätöksen varalta.»
»Herra Crawford», sanoi burgundilainen, »semmoisten tapaturmien ennustaminen on jo varma keino niiden aikaansaamiseen. Totelkaa vain kuninkaallisen herranne käskyjä ja älkää antako aihetta väkivaltaan kovin hätäisellä tulistumisella, niin saatte nähdä, että tämä päivä on kuluva rauhallisemmin, kuin mitä te nyt luulette.»