XXXII
OIKEUDENISTUNTO
Mieluummin sydän saisi tuta lemmen, kuin silmä nähdä tyhjää mairitusta. Oi, nouse, hyvinkin näin korkealla on mieles, vaikk' on polves matalalla.
Kuningas Rikhard II.
Samalla kun kello ensi kertaa helähti, kutsuen neuvottelukokoukseen kaikki Burgundin suuret aatelisherrat ynnä ne harvat Ranskan päärit, joilla oli tilaisuutta olla siinä läsnä, astui Kaarle herttua Herbert kreivin tornin salin ovesta sisään, joukko henkivartijoitansa perässään, jotka olivat varustetut pertuskoilla ja sotatapparoilla. Ludvig kuningas odotti jo häntä tulevaksi; hän nousi, astui kaksi askelta herttuata vastaan ja seisahtui. Hänen vartalonsa oli nyt majesteetillinen ryhdiltänsä, johon hän aina, milloin hän piti sitä tarpeellisena, turvautui, vaikka hänen pukunsa oli halpa ja hänen tavallinen käytöksensä rahvaantapainen. Tässä tärkeässä, vaarallisessa tilanteessa kuninkaan koko olennon luja vakavuus nähtävästi vaikutti hänen vihamieheensä; Kaarle vaihtoi heti paikalla jyrkän, kiireisen astuntansa, jolla hän oli tullut sisään, sellaiseksi, mikä sopi paremmin suurelle vasallille hänen astuessaan läänitysherransa eteen. Nähtävästi oli herttua päättänyt, nyt aluksi ainakin, kohdella Ludvigia hänen korkean arvonsa mukaisilla kunnianosoituksilla; mutta samassa näkyi myös selvästi, että hänen niin tehdessään täytyi ankarasti hillitä tulista, maltitonta luonnettansa, ja että hän töin tuskin sai masennetuksi sydämessään kiehuvan vimman sekä kostonhimon. Senvuoksi, vaikka hän ulkonaisessa käytöksessään sekä johonkin määrin ainakin myös puheessaan koetti olla kohtelias ja kunnioittava, hän punastui ja vaaleni äkisti vuorotellen — hänen äänensä oli katkonainen, sorroksissa ja painunut — hänen jäsenensä vapisivat, ikäänkuin kärsimättöminä liikuntojen pakonalaisuudesta — kulmakarvat julmistuivat ja hampaat purivat huulia, niin että verta vuosi — ja jokainen silmänisku, jokainen ruumiinliike todisti, että tulisin kaikista hallitsijoista, mikä ikänä on elänyt maan päällä, nyt oli tulisemman vimman vallassa kuin koskaan ennen.
Kuningas katseli tuota vimman kuohumista vakavalla, hätääntymättömällä ilmeellä. Herttuata silmiin katsoessa tuntui tosin hänen sydämessään kuoleman katkeruuden etumakua, kuoleman, jota hän pelkäsi niinkuin kaikki kuolevaiset ja varsinkin kaikki pahantekijät; mutta sittenkin oli hän, varovaisen ja taitavan perämiehen tavoin, lujasti päättänyt, ettei hän sallisi miehuutensa masentua pelosta, eikä hellittäisi ruotelia käsistään, niinkauan kun vain oli hiukkasen toivoa saada laiva taitavalla peränpitämisellä pelastetuksi. Kun siis herttua sortuneella, painuneella äänellä mutisi jotain siitä, ettei asunto täällä ollut oikein mukava, hymyili kuningas vastaukseksi ja vakuutti, ettei ollut valittamisen syytä, koska Herbert'in torni tähän saakka oli toki ollut hänelle hauskempana majapaikkana kuin eräälle hänen esi-isistään.
»Vai on teille kerrottu se tarina?» virkkoi Kaarle. »Niin — oikein - täällä se murha tapahtui — mutta siihen olikin syynä se, ettei hän suostunut pukemaan munkin päähinettä päähänsä ja viettämään loppupäiviänsä luostarissa.»
»Hupsupa hän oli kun olikin», vastasi Ludvig tekeytyen huolettomaksi; »sillä tavallahan hän sai osakseen marttyyrin piinallisen kuoleman, eikä hän kuitenkaan päässyt pyhäksi mieheksi.»
»Minä tulin tänne», lausui nyt herttua, »pyytämään, että te, kuninkaallinen majesteetti, tulisitte valtiolliseen neuvottelukokoukseen, missä tärkeitä, Ranskan sekä Burgundin onnea koskevia asioita tulee pohdittavaksi. Tulkaa nyt heti — se on, jos niin haluatte.»
»Ei, serkku kultaseni», sanoi kuningas, »älkää olko niin ylenmäärin kohtelias, että pyydätte, kun teillä on valta rohkeasti käskeä. — Neuvottelukokoukseen siis, koska se on teidän herttuaallinen tahtonne! — Meidän saattojoukkomme on jokseenkin supistunut», lisäsi hän, luoden silmänsä niihin muutamiin miehiin, jotka asettuivat taakse hänen seurakseen; »mutta teidän loistonne, serkku, saa riittää meille molemmille.»