»Ja Ranskan kuninkaan suojan alla», sanoi Kaarle. »Siitä tietysti olitte saanut varmoja lupauksia.»
»Luulinhan minä tietysti, että minulla olisi syytä siihen suojaan luottaa», vastasi Isabella kreivitär; »muuten en olisi ryhtynyt niin rohkeaan tekoon.»
Kaarle loi nyt Ludvigiin sanomattoman katkeran silmäyksen, jonka kuningas kesti kuitenkin järkähtämättömällä lujuudella; vain hänen huulensa vaalenivat hiukan.
»Mutta tietoni Ludvig kuninkaan lupauksista», jatkoi kreivitär hetkisen aikaa vaiti oltuansa, »olin melkein kaikki saanut täti paraltani, neiti Hamelinelta, ja hän muodosti kaikki ajatuksensa sellaisten ihmisten vakuutusten ja neuvojen mukaan, jotka, niinkuin myöhemmin olin tilaisuudessa näkemään, olivat kaikkein häijyimpiä pettureita ja uskottomimpia ilkiöitä, mitä maailmassa voi olla. Hän kertoi lyhyesti, mitä hän jälkeenpäin oli havainnut Marthon'in sekä Hairaddin Maugrabin'in kavaluudesta, ja vakuutti lopuksi, ettei hän ollenkaan epäillyt, ettei vanhempi Zamet niminen Maugrabin, joka alkuansa heitä yllytti pakoon, olisi pystynyt vaikka minkälaiseen kavaluuteen niin että aivan hyvin saattoi luulla, että hän omin luvin tekeytyi Ludvigin asiamieheksi.
Nyt kreivitär kertoi vielä lyhyesti kohtaloistansa siitä hetkin, kun hän oli mennyt Burgundin rajan yli yhdessä tätinsä kanssa, aina Schönwald'in linnan valloitukseen asti ja kunnes hän oli antautunut Crévecoeur'in kreivin suojaan. Kaikki pysyivät vielä hetkisen aikaa ääneti sen jälkeen kun Isabella oli päättänyt lyhyen, katkonaisen kertomuksensa, ja Burgundin herttua tuijotti tulisilla, mustilla silmillänsä maahan, niinkuin mies, joka hakee jotain aihetta voidakseen antaa vihansa ryöpsähtää esille, mutta ei keksi täydesti riittävää, jotta se hänen omissakaan silmissään antaisi siihen syytä.
»Onpa kuitenkin epäilemätöntä», virkkoi hän viimein, luoden silmänsä jälleen ylös, »että myyrä kaivelee maanalaista, pimeää käytäväänsä meidän jalkojemme alla, vaikka me, joilla sen liikunnoista on tietoa, emme voikaan selvään osoittaa, missä se liikkuu. Mutta haluttaisipa minua toki kysyä Ludvig kuninkaalta, miksikä hän soi näille neidoille sijaa hovissansa, jolleivät he tulleet sinne hänen omasta kehotuksestaan?»
»En minä suonutkaan heille sijaa, serkku kulta», vastasi kuningas. »Säälistä tosin soin heille salaa hiukan aikaa apua, mutta lähetin heidät niin pian kuin mahdollista kunnon piispa vainajan, teidän liittolaisenne huostaan, sillä hänen — Jumala suokoon hänen sielullensa autuuden — oli helpompi kuin minun tai jonkun muun maallikkohallitsijan, antaa pakolaisille suojaa ja samalla kehottaa heitä täyttämään velvollisuutensa sitä liittolaishallitsijaa kohtaan, jonka alueelta he olivat paenneet. Minä rohkeasti kysyn tältä nuorelta neidolta, kohtelinko minä heitä ystävällisesti, vai eikö kohteluni päinvastoin ollut semmoinen, että he varmaan katuivat tulleensa hakemaan turvapaikkaa minun hovistani?»
»Niin vähän ystävällinen te olitte, herra kuningas», vastasi kreivitär, »että minun sen johdosta täytyi epäillä olitteko todella te, herra kuningas, lähettänyt sen kehotuksen, jota ne, jotka sanoivat olevansa teidän käskyläisiänsä, vakuuttivat saaneensa teiltä. Sillä, jos he todella olisivat tehneet ainoastaan sen, mitä oli käsketty, olisi ollut vaikea sanoa teidän käytöstänne kuninkaalle, ritarille ja aatelisherralle sopivaksi.»
Kreivitär, näin puhuessaan, loi kuninkaaseen katseen, joka luultavasti tarkoitti moitetta; mutta Ludvigin rintaan eivät semmoiset nuolet ollenkaan pystyneet. Päinvastoin hän hitaasti ojensi molempia käsiään ja katsoi ympäri salia, ikäänkuin voitonriemulla osoittaen, miten hyvän todistuksen hänen viattomuudestaan kreivittären vastaus oli antanut.
Herttua puolestaan loi häneen silmäyksen, joka näytti ilmaisevan, että hänen epäluulonsa, joskin ne olivat jossakin määrin saatetut vaikenemaan, eivät kuitenkaan olleet millään muotoa poistetut; ja sitten hän äkkiä virkkoi kreivittärelle: »Olettepas te, kaunis neitini, tuossa retkeilykertomuksessanne kokonaan unohtanut mainitsematta muutamia lempijuttuja — ohoh! joko puna poskipäihin lensi? — te olette jättänyt mainitsematta muutamia metsäritareita, jotka hetkiseksi häiritsivät teidän rauhallista kulkuanne. No niin — se seikka on tullut meidän korviimme, ja jotakin me heti aiomme sen aiheesta tehdä. — Kuulkaa, Ludvig kuningas, eiköhän olisi parasta, jotta tämä maita mantereita kuljeksiva Troijan eli Croyen Helena ei enää toistamiseen saattaisi kuninkaita tukkanuottasilla, onkia hänelle jostain sovelias aviokumppani?»