»Pyhä risti!» huudahti Ludvig, joka oli kerkeä yhtymään tähän vaaralliseen serkkunsa mielijohteeseen. Koska tuo aasi on metsäkarjun taljaan pukeutunut, niin tekisi mieleni usuttaa koirat hänen kimppuunsa, kunnes hän pujahtaisi jälleen ulos tuosta valenahastaan.»
»Oikein! Oikein!» huudahti Kaarle herttua, jonka hetkellisen mielialan mukainen tämä mielijohde oli — »niin tehdäänkin! — Päästäkää koirat irti! — Hei Talbot! Hei Beaumont! — Juoksuttakaamme häntä linnan ovelta itäportille asti!»
»Tottahan te, armollinen herttua, kuitenkin kohtelette minua niinkuin muitakin metsänotuksia», virkkoi mies, »ja suotte minulle kohtuullisen ennakkomatkan?»
»Sinä olet vain käärmeen sukua», sanoi herttua, »ei siis metsästyslait sinuun koske, puustaavin mukaan lukien. Mutta sittenkin saat kuusikymmentä kyynärää ennakkomatkaa, jollei muun niin verrattoman hävyttömyytesi vuoksi. — Ylös, ylös, hyvät herrat! — Lähdetään katsomaan sitä pyyntiä!» — Ja neuvottelukokous hajosi, kaikki riensivät, molemmat hallitsijat etumaisena, katsomaan Ludvig kuninkaan ehdottamaa armotonta huvitusta.
Rouge Sanglier oli oivallinen metsänotus; pelon lentimet apunaan, kintuillaan kymmenkunta julmaa metsäkarjukoiraa, jotka torvien torahtelemisista sekä metsästäjien hoilauksista kiihtyivät vielä julmemmiksi, hän kiiti nopeana kuin tuuli, ja olisipa hän, jollei pitkä airueentakki — pahin mahdollinen vaate juoksijalla — olisi ollut hänelle haitaksi, kenties jättänytkin koirat jälkeensä. Kerran tai kaksi hän teki myös polvia, joita katsojat kehuivat hyvin taitaviksi. Ei muuten näyttänyt yksikään, ei edes Kaarlekaan, olevan niin mielissään tästä pyyntihuvista, kuin Ludvig kuningas, osaksi valtiollisista syistä, osaksi myös senvuoksi, että kaiken inhimillisen piinan näkeminen, jos se ilmaantui naurettavassa muodossa, oli hänelle varsin suureksi huviksi. Hän nauroi, niin että vedet silmistä pursuivat, ja ihastuksensa innossa hän tarttui kiinni herttuan takkiin, ikäänkuin hakien siitä tukea. Herttua puolestaan, jota asia yhtä paljon huvitti, laski toisen käsivartensa kuninkaan kaulan ympärille; ja näin he nyt tässä seisoivat sovinnollista yksimielisyyttä ja likeistä ystävyyttä ilmaisevassa asennossa, joka oli aivan perinvastainen heidän äskeiselle välilleen.
Vihdoinpa viimein nopsuuskaan ei enää voinut pelastaa vale-airutta takaa-ajavien koirien kynsistä; ne saavuttivat hänet, tempasivat maahan ja olisivat luultavasti kuristaneet hänet kuoliaaksi, jollei herttua nyt olisi huutanut: »Lyökää koiria ja vetäkää hännästä! lyökää ja vetäkää hännästä! — Ottakaa pois koirat! — Hän on juossut aika miehen lailla, ja vaikkei hän lopulla olekaan huvittanut meitä tappelullaan koiria vastaan, niin en tahdo nähdä häntä surmattavan.»
Useat metsänvartijat riensivät siis koiria poistempaisemaan; pian olivat he jo saaneetkin muutamat niistä vitjoihin ja ajoivat vielä takaa toisia, jotka juoksivat katuja pitkin, ilolla ja voitonriemulla heilutellen hampaissaan värjätyn ja ommellun veran repaleita, jotka olivat repeytyneet siitä airueentakista, johon tuo onneton raukka kovaksi onneksensa oli pukeutunut.
Juuri tällä hetkellä, kun herttuan mieli oli yhä kiintyneenä siihen, mitä hän edessään näki, niin ettei hän ollenkaan huomannut mitä hänen takanaan puhuttiin, kuiskasi Olivier le Daim, hiivittyään kuninkaan luo, hänen korvaansa: »Se on mustalainen, Hairaddin Maugrabin — ei olisi hyvä, jos hän pääsisi herttuan puheille.»
»Hänen tulee kuolla», kuiskasi Ludvig vastaan; »kuolleet eivät kieli.»
Heti sen jälkeen Tristan Erakko, jolle Olivier oli saattanut sanan, astui kuninkaan ja herttuan eteen, ja virkkoi tavallisella jyrkällä puhetavallaan: »Älkää panko pahaksi, kuninkaallinen majesteetti ja armollinen herttua, mutta onpa tuo otus tuossa minun omani ja minä vaatisin sitä — se on merkitty minun merkkiraudallani — liljakukka on poltettu hänen olkapäähänsä, niinkuin kaikki voivat nähdä. — Hän on tuttu konna, on murhannut kuninkaan alamaisia, ryöstänyt kirkkoja, häväissyt neitosia, ampunut metsäkauriita kuninkaan metsässä — — —.»