»Jo välttää, jo välttää», keskeytti hänet Kaarle herttua, »onpa hän kun onkin minun kuninkaallisen serkkuni omaisuutta monestakin hyvästä syystä. Mitä te, kuninkaallinen majesteetti, aiotte hänelle tehdä?»
»Jos hän jätetään minun valtaani», vastasi kuningas, »aion saada hänet oppimaan ainakin yhden vaakunatieteen säännön, jossa taidossa hän on niin oppimaton aion hänelle käytännöllisesti opettaa, mitä vaakunoissa ristikkäin pantu puu merkitsee, josta solmunuora roikkuu.»
»Ja se vaakuna ei tule hänessä riippumaan, vaan hän vaakunassa — niin, antakaa hänet vain Tristan kumminne oppiin — hänhän on perinoppinut professori semmoisissa salatieteissä.»
Näin vastasi herttua, purskahtaen pahanääniseen nauruun oman kokkapuheensa johdosta, ja Ludvig yhtyi nauruun niin hartaasti, ettei hänen riitaveljensä voinut olla ystävällisesti häneen katsahtamatta ja virkkamatta:
»Voi Ludvig, Ludvig! Jospa kuitenkin olisit yhtä uskollinen kuningas kuin iloinen seurakumppani! Johtuupa minulle kun johtuukin aina välistä mieleen nuo iloiset päivät, joita me olemme yhdessä viettäneet.»
»Kyllä ne päivät saadaan uudestaan koittamaan, kunhan te vain tahdotte», virkkoi Ludvig. »Kyllä minä suostun kaikkiin kohtuullisiin ehtoihin, joita te tässä nykyisessä tilassa ollessani suinkin kehtaatte minulta vaatia, saattamatta itseänne koko kristikunnan suuhun. Ja että lupaukseni myös aion pitää, vannon tämän pyhän jäännöksen kautta, jota minulle on suotu armo aina kantaa kaulassani, nimittäin Vapahtajan oikean ristinpuun palasen kautta.»
Näin sanoen hän otti esille pienen kultaisen rasian, joka kultaisilla vitjoilla oli ripustettu hänen kaulaansa paidan päälle, ja suudeltuaan sitä hartaasti hän jatkoi: »Ei ole koskaan mikään väärä vala tullut vannotuksi tämän perinpyhän jäännöksen kautta, josta ei olisi seurannut kostoa ennen vuoden loppua.»
»Ja kuitenkin», muistutti herttua, »juuri tuon saman esineen kautta te vannoitte minulle ystävyyttä Burgundista lähtiessänne, ja sittenkin te pian sen jälkeen lähetitte Rubempré'n bastardin minua murhaamaan tai väkisin ryöstämään.»
»No, no, serkku kulta, johan te uudestaan lämmitätte vanhoja riidanaiheita», sanoi kuningas; »mutta siinä asiassa, sen vakuutan teille, olette ihan harhatiellä. — Sitäpaitsi en silloin vannonutkaan tämän pyhän jäännöksen kautta, vaan oli minulla toinen palanen oikeasta ristinpuusta, Turkin sultaanilta saatu, jonka voima luultavasti oli heikontunut pitkällisen olonsa kautta uskottomien käsissä. Ja eikö Yhteisen Edun liittokunta juuri sinä vuonna nostanut sotaa minua vastaan? Ja eikö burgundilais-armeija, johon kaikki Ranskan kruunun suuret vasallit olivat liittäytyneet, majaillut St. Denis'ssä? Ja eikö minua pakotettu antamaan Normandiaa läänitysmaaksi veljelleni? — Voi Herra Jumala, varjele meitä valan rikkomisesta, kun se näin kalliin pantin kautta on vannottu!»
»Hyvä on, serkku», vastasi herttua. »Kylläpä uskon, että te silloin saitte kokea, kuinka tarpeellista on pitää sanansa. — Ja nyt kerrassaan: sanokaa viekkaudetta ja mutkittelematta — tahdotteko pitää lupauksenne ja tulla kanssani rankaisemaan tuota murhamiestä De la Marck'ia sekä lüttichiläisiä?»