MESTAUS
Ma vien sun lehtoon vihantaan, joss' itse valita saat puun.
Vanha laulu.
»No kiitos, kunnia Jumalalle, joka soi minulle nauramisen sekä toisten naurattamisen lahjan, ja häpeä sille tyhmälle pässinpäälle, joka pitää hovinarrin virkaa halpana! Tämä leikki tässä, vaikkei juuri kaikkein sukkelimpia — käyneepä se kuitenkin laatuun, koska se on kahta kruunupäätä hallitsijaa huvittanut — tämä leikki, sanon, on tehnyt enemmän Ranskan ja Burgundin välisen sodan estämiseksi, kuin sata valtiollista syytä.»
Näin puhui Le Glorieux, kun viime luvussa kerrotun sovinnon johdosta burgundilaiset vartijat käskettiin pois Peronnen linnasta, kuningas muutettiin pahanmaineisesta kreivi Herbert'in tornista toiseen asuntoon, ja sekä ranskalaisten että burgundilaisten suureksi iloksi Kaarle herttuan ja hänen läänitysherransa väli jälleen ainakin päältä päin nähden oli muuttunut luottamukselliseksi ja ystävälliseksi. Sittenkin jälkimäinen selvästi huomasi vielä olevansa epäluulonalainen, vaikka tosin häntä kohdeltiin juhlallisella kunnioituksella; mutta viisaasti kyllä hän ei ollut siitä tietävinään, tekeytyen aivan huolettomaksi.
Sillä välin, niinkuin useinkin tapahtuu tämmöisissä tilaisuuksissa, kun asianomaiset pääriitaveljekset ovat sovittaneet riitansa, sai yksi heidän vehkeihinsä osallinen alempi käskyläinen kipeästi kokea, kuinka tosi valtiollinen lauselma on, että suuret herrat monasti käyttävät kunnottomia apulaisia, mutta, niinpian kun eivät enää tarvitse niitä, sovittavat syynsä ihmiskuntaa vastaan jättämällä nuo apulaisensa surman suuhun.
Tällä tarkotan Hairaddin Maugrabin'ia, jonka herttuan väki oli antanut kuninkaan yliprovossin haltuun ja jonka tämä nyt uskoi molempien luotettavien apulaistensa, Trois-Eschelles'n ja Petit-André'n käsiin, mitä pikimmin lopetettavaksi. Yksi näistä pyöveleistä astui kummallakin puolella tuomittua — toinen laulaen hänelle ilo-, toinen surunuottia — jäljestä seurasivat muutamat vartijoiksi määrätyt sotamiehet sekä suuri roistoväen joukko — tämmöisen saattojoukon kera Hairaddin kulki läheiseen metsään. Siellä aikoivat ne, joiden käsissä hänen kohtalonsa nyt oli, hirttää hänet ensimäiseen tarpeeksi vahvaan puuhun, säästääksensä siten itseltään hirsipuun hankkimisen vaivat ja mutkat.
Pitkältä ei mennytkään aikaa, ennenkuin he löysivät tammen, joka, käyttääksemme Petit-André'n kokkapuhetta, oli »sovelias tämmöistä terhoa kantamaan; he istuttivat siis kurjan pahantekijän penkille, asettivat muutamia vartijoita hänen ympärilleen ja rupesivat sitten hät'hätää valmistamaan kaikkea, mikä lopulliseen surmatapaukseen kuului. Tällä hetkellä Hairaddin, luodessaan katseensa kansanjoukkoon, huomasi Durward'in joka oli alkanut tunnustella tuota ilmisaatua petturia entiseksi petolliseksi oppaakseen ja senvuoksi seurannut joukon mukana katsellakseen hirttämistä ja saadakseen selville, oliko se todella sama mies.
Kun pyövelit ilmoittivat, että kaikki oli valmiina, pyysi Hairaddin sangen rauhallisella mielellä heiltä pientä armoa.
»Vaikka mitä, poikaseni, kunhan se soveltuu meidän virkavelvollisuuteemme», virkkoi Trois-Eschelles.