»Siitä ei huolta», sanoi herttua.
Muutamia minuutteja sen jälkeen kun siten oli sovittu, käskettiin siis Orleans'in herttua sekä Croyen krevitär, jolla jälkimäisellä oli tässäkin tilaisuudessa, niinkuin edellisessä, Crévecoeur'in kreivinna ja Ursulalais-luostarin päänunna seurakumppaneinaan, molempien hallitsijain eteen. Kaarle herttua ilmoitti sitten heille, että molemmat hallitsijat — Ludvig istui vastaansanomatta, äänetönnä, yrmeänä arvonsa alennuksesta — olivat viisaudessaan päättäneet yhdistää Orleans'in herttuan ja Croyen kreivittären kädet, vahvistukseksi sille iänikuiselle sovinnolle, joka tästä lähtien oli pysyvä Ranskan ja Burgundin välillä.
Orleans'in herttuan oli sangen vaikea hillitä iloansa kuullessaan tämän ehdotuksen, ja kuitenkin arkatuntoisuus sanoi hänelle, ettei sitä iloa ollut sopiva näyttää Ludvigin nähden. Ainoastaan tottumuksen kautta tavaksi tullut kuninkaan pelko tekikin sen hänelle mahdolliseksi, niin ettei hän vastannut muuta kuin velvollisuuden vaativan häntä tyytymään hallitsijansa vaaliin.
»Rakas serkkuni, Orleans'in herttua», virkkoi Ludvig yrmeän vakavasti, »koska minun tässä minulle niin vastenmielisessä tilaisuudessa täytyy puhua, ei minun tarvitse teille muistuttaa, että teidän ansionne tähden olin tarjonnut teille puolison omasta suvustani. Mutta koska minun serkkuni, Burgundin herttua, katsoo teidän kätenne määräämisen toiselle varmimmaksi pantiksi vastaisesta ystävyydestä hänen maansa ja minun maani välillä, niin on näiden molempien onni minulle siksi rakas, etten voi niiden hyväksi olla uhraamatta omaa tahtoani ja toivoani.»,
Orleans'in herttua heittäytyi polvilleen ja suuteli — tällä kertaa varmaankin totisella rakkaudella — kättä, jonka kuningas, kääntäen silmänsä pois, ojensi hänelle. Hän, niinkuin useimmat läsnäolevat, luuli tämän teeskentelijämestarin antaessa väkinäisen suostumuksensa, kuninkaan luopuvan mielitoivostaan ja uhraavan isän sydämentunteet valtiollisen pakon ja kotimaan edun vuoksi — juuri semmoista luuloa synnyttääkseen olikin Ludvig sallinut vastahakoisuutensa päästä näkyviin: Burgundin herttua oli myös liikutettu, ja Orleans'in herttua tunsi sydämessään omantunnonvaivoja sen johdosta, että hän ehdottomasti oli riemastunut päästessään vapaaksi Johanna prinsessan kihloista. Mutta jos hän olisi arvannut, kuinka katkerasti kuningas häntä salaa sydämessään kiroili ja mitä vastaisen koston mietteitä siinä samassa sydämessä kuohui, niin eipä ole luultavaa, että hänen sydämensä tässä tilaisuudessa olisi ollut niin ylen arkatuntoinen.
Kaarle kääntyi nyt nuoren krevittären puoleen ja ilmoitti aiotun avioliiton hänelle lyhyillä sanoilla, niinkuin asian, jossa ei voinut olla mitään puhetta viivyttelemisestä eikä epäröimisestä, ja lisäsi vielä sen olevan kovinkin edullisen seurauksen kreivittären taipumattomuudesta eräässä edellisessä tilaisuudessa.
»Minun herrani ja herttuani», vastasi Isabella, tehden mielensä niin lujaksi kuin mahdollista, »minä olen kuullut teidän käskynne ja tyydyn niihin.»
»Hyvä on, hyvä on», keskeytti hänet herttua, »kyllä me kaikista muista asioista pidämme huolta. — Te olette, kuninkaallinen majesteetti», jatkoi hän Ludvigin puoleen kääntyen, »tänä aamuna saanut nähdä metsäkarjun ajoa, mitäpä te arvelisitte siitä, jos nyt iltapuolella panisimme suden liikkeelle?»
Nuori kreivitär huomasi, että ratkaisevan sanan ilmipuhuminen oli välttämätöntä.
»Te käsititte sanani väärin», virkkoi Isabella ujosti puhuen, mutta kuitenkin niin kovalla, selvällä äänellä, että herttua, vaikka hän jonkun sisällisen aavistuksen vuoksi mielellään olisi ollut kuuntelematta, ei voinut olla kääntämättä huomiotansa tytön puoleen. »Minun suostumukseni», jatkoi kreivitär, »ei tarkoittanut muuta kuin noita läänityksiä ja tiluksia, jotka teidän esi-isänne, armollinen herttua, antoivat minun esi-isilleni, ja jotka nyt luovutan teille takaisin, jos minun läänitysherrani arvelee, että tottelemattomuuteni tässä asiassa on tehnyt minut kelvottomaksi niitä kauemmin pitämään.»