»Haa! Pyhä Yrjänä auttakoon!» huusi herttua polkien vimmoissaan jalkansa maahan. »Tietääkö tuo hupsu kenenkä edessä hän seisoo tässä — kenelle hän puhuu?»
»Minun herrani», vastasi neito yhä vielä säikähtymättä, »minä seison minun valtiaani, ja, niin toivon, oikeutta noudattavan valtiaan edessä. Jos otatte minulta tilukseni pois, niin otatte takaisin kaikki, mitä teidän esi-isänne ovat antaneet, ja te rikotte sillä ainoan siteen meidän välillämme. Te ette ole antanut minulle tätä takaa-ajettua, mitätöntä ruumistani, vielä vähemmän olette antanut hengen, joka minussa asuu. — Ja ne molemmat olen päättänyt omistaa Jumalani palvelukseen Ursulalais-luostarissa tässä kaupungissa, tämän pyhän äidin, abbedissan johdon alla.»
Herttuan vimmaa ja hämmästystä tuskin voimme oikein käsittää, jollemme kuvaile mielessämme, miten haukka hämmästyisi, jos kyyhkynen uhkaavasti kohottaisi siipensä sitä vastaan. »Tokkohan pyhä äiti ottaisikaan perin tyhjää tyttöä luostariinsa?» kysyi hän ylenkatseellisella äänellä.
»Jos hän ensi aluksi tekisikin luostarillensa sen vahingon», vastasi Isabella, »niin lienee toki, toivon minä, sukuni jaloilla ystävillä sen verran armeliaisuutta, että he keräävät kokoon jonkun summan Croyen kreivin orvon avuksi.»
»Se on valhe!» ärjäsi herttua. »Se on kelvoton tekosyy, keksitty peitteeksi salaiselle, hänen arvoaan häpäisevälle rakkaudelle. — Herra Orleans'in herttua, teidän omaksenne hänen tähtyy tulla, vaikkapa täytyisi minun omin käsin raastaa hänet alttarin eteen!»
Crévecoeur'in kreivinna, peloton ja puolisonsa suuriin ansioihin sekä korkeaan asemaan herttuan suosiossa luottava nainen, ei malttanut enää pysyä ääneti. — »Herra herttua», sanoi hän, »vimmassanne olette te villiytynyt teidän arvollenne aivan sopimattomiin sanoihin. — Ei ketään aatelisnaista viedä väkisin vihille.»
»Ja myöskin on vastoin kristityn hallitsijan velvollisuutta», lisäsi päänunna, »estää jumalista sielua, joka murtuneena tämän maailman huolista ja vainoomisista haluaa päästä Taivaan morsiameksi.»
»Eikä minun serkulleni, Orleans'in herttualle, sovi myöskään», sanoi Dunois, »kunnialla suostua tarjottuun avioliittoon, johon tämä neito julkisesti on ilmoittanut olevansa vastahakoinen.»
»Jospa minun olisi sallittu», virkkoi Orleans'in herttua, jonka herkkään sydämeen Isabellan kauneus oli tehnyt syvän vaikutuksen, »vähän aikaa koettaa, enkö saisi pyyntöni kreivittären silmissä näyttämään mieluisemmalta.»
»Herra herttua», lausui Isabella, jonka lujuus oli nyt vielä vahvistunut saatuaan niin monelta haaralta puolustusta, »se olisi turhaa — olen lujasti päättänyt olla tähän avioliittoon suostumatta, vaikka se onkin paljoa korkeampi kuin mitä ansaitsen.»