»Teepäs niin, poika kultaseni; sinulla on tarkka korva ja tarkat silmät ja hyvä tahto — mutta ole varovainen — en tahtoisi menettää sinua koko maailman tavaran tähden.»
Durward läksi hiipimään, pyssy kädessä varalta, paikkoja myöten, joita hän jo ennakolta, edellisenä iltana hämärän aikana, oli tyystin tutkinut. Hän meni yhä eteenpäin, kunnes oli saanut selville, ettei ainoastaan sangen suuri sotamiesjoukko ollut pysähtynyt kuninkaan majapaikan sekä etukaupungin keskivälille, vaan että toinenkin pienempi, erilleen lähetetty parvi oli tullut vielä edemmäksi, ollen nyt aivan likellä häntä. He kuuluivat kuiskuttelevan keskenään, ikäänkuin eivät oikein olisi tietäneet mitä nyt tehdä. Viimeinpä pari, kolme tästä parvesta erilleen lähtevää Enfants perdus (ennalta lähetettyä uskalikkoa) lähestyi häntä kahden peitsen varren matkan päähän. Durward näki nyt, ettei hänen ollut enää mahdollista heidän huomaamattansa peräytyä. Hän huusi siis ääneensä: »Qui vive?» (Kukas siellä?) ja sai vastaukseksi: »Vive Li-Li-ége! (Eläköön Lüttich!) — arvelinpa sanoa (lisäsi puhuja oikaisemalla) (Vive la France! (Eläköön Ranska!)» — Durward heti paikalla laukaisi pyssynsä — yksi mies kaatui parahtaen, ja Qventin pääsi takaisin omiensa luoksi, vaikka hänen jäljessänsä lensi koko joukko umpimähkään ammuttuja luoteja, joiden tuli epäsäännöllisellä tavalla välkähteli vihollisparven riviä myöten, todistaen sen lukumäärän sangen suureksi.
»Sepä oli aikamiehen työ, kunnon poikani!» kehui Crawford. »Nyt, pojat, peräydytään pihaan — heitä on liian monta, että heidän kanssansa sopisi mellastella aukealla tantereella.»
He riensivät siis nyt pihaan ja puutarhaan, jossa heidän tullessaan jo kaikki oli taisteluun valmiina ja kuningas par'aikaa nousi hevosen selkään.
»Minnekä te aiotte, kuninkaallinen majesteetti?» kysyi Crawford; »parhaassa turvassahan te olette täällä oman väkenne keskellä.»
»Ei», vastasi kuningas, »minun pitää heti rientää herttuan luoksi. Hänen pitää saada luja todistus rehellisyydestämme, muuten käyvät sekä lüttichiläiset että burgundilaisetkin meidän kimppuumme.» Hevosen selkään hypättyään hän jätti ulkopuolella huvilaa seisovan väen Dunois'n haltuun, ja määräsi Crawford'in skotlantilaisten jousimiesten sekä muiden henkivartijain päälliköksi, joiden tuli puolustaa huvilaa pihoineen, puutarhoineen. Hän käski heidän tuottaa sinne kaksi falkonettia sekä kaksi muuta pientä tykkiä, jotka olivat jääneet noin virstan matkaa jäljemmäksi. Sillä välin piti heidän pitää paikkansa, vaan eivät saaneet millään muotoa rynnätä eteenpäin, vaikka onni kuinka kallistuisi heidän puolelleen. Nämät käskyt annettuaan hän ratsasti pienen saattojoukon suojaamana herttuan pääkortterille.
Syynä siihen, että kaikki tässä luetellut toimet kerittiin saada aikaan, oli Durward'in onnistunut laukahdus; sillä se oli sattunut itse huvilan isäntään, joka oli tähän paikkaan aikovan parven oppaana. Ilman tätä sattumusta olisi lüttichiläisten rynnäkkö, jos he viivähtämättä olisivat käyneet päälle, kenties onnistunut.
Durward, jolla oli käsky seurata kuninkaan mukana, sai nähdä herttuan vimmaisessa mielenkiihkossa, joka miltei oli tehdä hänet kykenemättömäksi johtajan virkaa toimittamaan juuri tällä hetkellä, jolloin se olisi ollut erittäin tarpeen. Sillä nyt tulinen käsikahakka pauhasi etukaupungissa armeijan vasemman kyljen päässä — samoin myös oli vimmaisesti rynnätty kuninkaan pääkortteria vastaan, leirin keskikohtaan — ja sitä paitsi ilmaantui nyt kolmas, vieläkin suurempi lüttichiläisparvi, joka oli pujahtanut ulos jostain kaukaisemmasta muurinruhjomasta, hiljaa marssinut kaikenlaisia heille tuttuja solia, viinamäen polkuja ja kujia myöten, ja karkasi nyt oikeanpuolisen kyljen kimppuun. Burgundilaiset, säikähtyneinä siitä, kun kuulivat sekaisin huudettavan »Vive la France! (Eläköön Ranska!)» tai »Mont joie St. Denis!» ja taas »Liége! (Lüttich!)» sekä »Rouge Sanglier! (Punainen Metsäkarju!)» päättivät tästä, että heidän ranskalaiset liittolaisensa olivat ruvenneet pettureiksi ja tekivät sangen heikosti, pikemmin vain nimeksi vastarintaa. Herttua puolestaan kiroillen, niin että vaahto pursui suusta, huusi ja komensi, että piti pyssyillä sekä jousilla ampua kaikkia ranskalaisia, olivatpa ne sitten mustia tai valkeita — hän tarkoitti näet noita liinoja, jotka Ludvigin sotamiehet olivat sitoneet käsivarteensa.
Kuninkaan tulo, jonka seurassa oli vain Le Balafré, Durward sekä vielä kymmenkunta jousimiestä, palautti nyt kuitenkin herttuan luottamuksen ranskalaisiin. D'Hymbercourt, Crévecoeur sekä muut burgundilaispäälliköt, jotka siihen aikaan olivat enimmin kuuluisat ja pelätyt sodassa, riensivät innokkaasti taisteluun. Muutamat heistä läksivät hakemaan kauempana majailevia sotajoukkoja, joihin ei pelästys ollut ulottunut; toiset hyökkäsivät tulisimpaan kahakkaan, saivat miehet jälleen tottelemaan, järjestivät heidät vähitellen sotarintamaan ja masensivat päällekarkaajien vauhdin sinne tuoduilla tykeillään. Herttua itse puolestaan peuhaili etumaisessa rivissä huutaen, hakaten ja sivallellen kuin tavallinen sotamies. Ludvig sitä vastoin käyttäytyi niinkuin hätäilemättömän, tasamielisen, järkevän johtajan sopii, välttämättä vaaraa, mutta hakemattakaan sitä, ja osoittaen niin suurta neuvokkaisuutta sekä taitoa, että burgundilaiset mielellään tottelivat hänen käskyjänsä.
Taistelu oli nyt kiihtynyt sanomattoman tuliseksi ja kauheaksi. Vasemmalla kyljellä oli etukaupunki, sen jälkeen kun siellä jonkun aikaa oli vimmaisesti taisteltu, syttynyt palamaan, vaan ei edes tämä hirveä, avaralle levinnyt tulipalokaan saanut lakkautetuksi vihollisten sotajoukkojen taistelua noiden lekkuvien kekälekasojen keskellä. Keskikohdalla ranskalainen apuvoima, vaikka ahdistuksissa suunnattoman ylivoiman alla, lennätteli joka haaralle niin lakkaamatonta ja tiheää tulta, että tuo pieni huvila välähdyksistä oikein paistoi loistavana, aivan kuin olisi tulinen marttyyrikruunu ollut sen ympärillä. Oikealla kyljellä kallistui tappelu milloin puolelle, milloin toiselle vaihtelevin menestyksin, sitä myöten kuin vereksiä apujoukkoja virtasi lisään, kaupungista tai toiselta puolen Burgundin armeijan takaa. Näin jatkui taistelua viihtymättömällä vimmalla koko kolme loppumattoman pitkää tuntia, kunnes päivä, jota piirittäjät kipeästi toivoivat joutuvaksi, vihdoin koitti. Silloin juuri näyttivät vihollisen ponnistukset sekä keskikohtaa että myös oikeanpuolista kylkeä vastaan jo alkavan väsähtyä, ja muutamat tykin jyrähdykset samassa kuuluivat huvilasta.