RYNNÄKKÖ
Hän katsoi: — luvut lukemattomat kaupungin portist' ulos tunkivat.
Jälleenvoitettu Paratiisi.
Tuo suuri armeija, joka oli asettunut leiriin Lüttich'in edustalle, oli pian vaipunut syvimpään äänettömyyteen. Kauan aikaa vielä olivat kaikuneet lippujensa luo asettuvien sotamiesten huudot, kuuluen ikäänkuin herraansa etsivien koirien ulvomiselta. Mutta lopulla hajonneet soturit, väsyneinä päivän vaivoista, tunkeutuivat joukottain ensimäisen vastaantulevan katoksen alle, ja ne, joiden ei onnistunut semmoista löytää, vaipuivat, uuvuksissa kuin olivat, maahan muurien, pensasaitojen ynnä muiden samanlaisten satunaisten suojapaikkojen juureen, siellä odotellen aamua — aamua, jota moni heistä ei enää saanutkaan silmin nähdä. Melkein kaikki vaipuivat syvään, kuoleman tapaiseen uneen, paitsi ne harvat, jotka raukeina ja unisina pitivät vahtia kuninkaan ja herttuan majapaikkojen ympärillä. Huomispäivän vaarat ja vaivat — samoinkuin kunniantoiveet, joita monet nuorista aatelismiehistä hautoivat mielessään tuon loistavan palkinnon vuoksi, joka saisi piispan murhan kostetuksi — ne olivat nyt haihtuneet mielestä, kun kaikki makasivat väsymyksestä ja unesta tunnottomina. Niin ei ollut kuitenkaan Qventin Durward'in laita. Se tieto, että hän yksinään vain saattoi eroittaa De la Marck'in huomispäivän taistelussa — se ajatus, kuka hänelle sen tiedon oli antanut ja minkä ihastuttavan johtopäätöksen sen johdosta saattoi vetää — se ajatus, että kohtalo nyt oli manannut esille hänen elämänsä vaarallisimman, epätietoisimman hetken, mutta kuitenkin hetken semmoisen, josta sittenkin oli mahdollisuus suoriutua voittajana — ne kaikki karkottivat häneltä unenhalun ja karaisivat hänen hermojansa voimalla, joka väsymyksen voitti.
Hän oli kuninkaan nimenomaisesta käskystä asetettu äärimmäiseen vahtipaikkaan ranskalaisten leirin ja kaupungin välille, jommoisenkin matkan päähän oikealle äsken mainitusta etukaupungista. Täällä seisoen hän teroitti katsettansa tunkeakseen hänen edessään olevan mustan pimeyden läpi, ja heristi korviansa, voidakseen heti huomata vähimmänkin melun, joka ilmaisisi liikettä piiritetyssä kaupungissa. Mutta Lüttich'in suuret kellot olivat jo toinen toisensa jälkeen soimisellaan ilmoittaneet, että kello oli kolme yöllä, ja kaikki oli yhä vielä hiljaa ja ääneti niinkuin haudassa.
Vihdoin viimein, kun Durward alkoi jo luulla, että rynnäkkö oli lykätty päivänkoiton aikaan, ja ajatteli ilolla, että päivän valossa olisi helpompi erottaa tuota poikkiviivalla halkaistua Orleans'in liljavaakunaa, kuului hänen korviinsa hiljainen humina niinkuin häirittyjen mehiläisten, jotka kokoontuvat pesäänsä puolustamaan. Hän kuunteli — humina ei lakannut; mutta sen ääni oli niin epäselvä ja kaikkea omituisuutta vailla, että se yhtähyvin saattoi olla tuulen huminaa jonkun kaukaisen lehdon latvoissa, tai kenties sateesta paisuneen puron solinaa, joka tavallista kovemmalla äänellä laski vetensä hidaskulkuiseen Maas-jokeen. Tämä epätietoisuus esti Durward'ia heti antamasta hätämerkkiä, sillä se, jos se ajattelemattomasti tehtiin, olisi ollut suuri rikos.
Mutta kun humina yhä koveni ja samassa ikäänkuin kuului lähenevän etukaupunkia sekä hänen omaa vahtipaikkaansa, katsoi Durward viimein parhaaksi peräytyä niin hiljaa kuin mahdollista ja kutsua enoansa, joka komensi varavahtina olevaa pientä jousimiesparvea. Kaikki kavahtivat heti jaloilleen, tehden sen niin äänettömästi kuin suinkin. Ei ollut kulunut vielä minuuttiakaan, niin oli jo lordi Crawford'kin saapunut heidän luokseen. Hän lähetti sanansaattajan kuningasta ja hänen seuralaisiaan herättämään, ja peräytti pienen joukkonsa vähän matkaa vahtivalkean taakse, etteivät he olisi näkyvissä. Humina, joka sillä välin oli jo tullut paljoa lähemmäksi, taukosi nyt yht'äkkiä kokonaan; mutta sen sijaan kuului kauempaa selvään raskasta jalkojen kopinaa suuressa etukaupungille päin marssivasta miesjoukosta. »Burgundilais-vetelykset ovat nukuksissa vahtipaikoillaan», kuiskasi Crawford. »Riennä etukaupunkiin, Cunningham, herättämään noita pässinpäitä.»
»Tehkää jommoinenkin kierros taaksepäin», sanoi Durward; »sillä jos ikänä korvani on osannut ihmisten jalankopinaa erottaa, niin seisoo jo aika parvi etukaupungin ja meidän välillämme.»
»Oikein puhuttu, sievä poikaseni Qventin», kiitti ukko Crawford; »oletpa jo soturi, paljon taitavampi kuin mitä sinun ikäisestäsi saattaisi toivoa. He ovat seisahtuneet odottamaan kunnes toisetkin joutuvat perille. — Soisinpa että minulla olisi hiukkasen tietoa siitä, missä kohdassa he ovat!»
»Kyllä minä lähden hiipimään sinnepäin, korkea-arvoinen herra», sanoi
Durward, »ja koetan hankkia tietoja.»