Tähän aikaan se lüttichiläisjoukko, jota De la Marck aikoi mennä auttamaan, silloin kun Dunois'n ryntäys keskeytti hänen oman kulkunsa, oli jo menettänyt yön pimeässä saadut edut; burgundilaiset puolestaan olivat päivän valjettua alkaneet nyt osoittaa säännöllisesti harjoitetun sotavoiman etevyyttä. Lüttichiläiset pakotettiin peräytymään, vihdoin pakenemaan, ja kun he nyt rupesivat tunkeilemaan niiden päälle, jotka olivat käsikahakassa Ranskan huovien kanssa, hämmentyi kaikki tyyni sekavaksi taistelevien, pakenevien sekä takaa-ajavien virraksi, joka vieri kaupungin valleille päin ja viimein itse kaupungin sisään, tuon leveän, varustuksettaman vallinruhjon kautta, josta lüttichiläiset olivat lähteneet rynnäkölleen.
Durward ponnisteli yli tavallisten ihmisvoimien saavuttaaksensa miehen, jota hän ajoi takaa ja joka yhä vielä oli näkyvissä. De la Marck — sillä hän se todellakin oli, — koetti kehotuksillaan sekä esimerkillään saada taistelun uuteen vauhtiin, ja sai siinä työssään hyvää apua valitulta lanzknecht-parvelta. Le Balafré sekä muutamat hänen kumppaneistaan puolestansa koettivat pysyä Durward'in jäljessä, aika lailla ihmetellen tämän nuoren soturin tavatonta uljuutta. Juuri vallinruhjon suussa onnistui De la Marck'in vihdoin saada väkensä hetkeksi pysähtymään ja etumaiset takaa-ajajat takaisin syöstyiksi. Hänellä oli kädessään rautainen nuija, jonka iskuista jokainen, mihin se sattui, näytti sortuvan maahan, ja hän oli niin verissä, että tuskin enää oli mahdollista erottaa hänen kilvessään tuota vaakunaa, jonka näkö oli Dunois'ta vimmastuttanut.
Qventin'in ei ollut nyt enää niin vaikeata päästä kaksintaisteluun De la Marck'in kanssa; sillä korkea paikka, jossa tämä nyt seisoi ynnä hänen hirveät nuijanläimäyksensä pelottivat useimmat päällekarkaajat pois vähemmän vaarallisiin kohtiin, missä ei ollut niin ylen hurjaa vastarintaa vastassa. Mutta Durward, joka paremmin kuin muut tiesi kuinka tärkeä tuon pelottavan vihollisen voittaminen oli, hyppäsi vallinruhjon suulla hevosen selästä alas, jätti jalon oriinsa, jonka hän Orleans'in herttualta oli saanut lahjaksi, irralleen keskelle pauhua, ja kiipesi ylös vallin rauniolle Ardennien Metsäkarjun kanssa miekkaa mittailemaan. Tämä, aivan kuin hän olisi Durward'in aikomuksen arvannut, kääntyi nuorukaisen puoleen, nuija kohotettuna; näin olivat he jo käymäisillään toinen toisensa kimppuun, kun sekä kauhistuttavaa voittoriemua että epätoivoa ilmaiseva huuto antoi tiedoksi, että piirittäjät toisesta kohdasta jo alkoivat päästä kaupungin sisään, vallinrikon sortuneitten puolustajain kantapäillä. Kuultuaan tämän mieltämasentavan melun, kokosi De la Marck huudolla sekä torven torahduksella ympärilleen epätoivoisen taistelunsa toivottomat osanottajat, jätti vallinrikon ja yritti peräytyä semmoiseen kaupunginosaan, mistä hän saattoi päästä pakoon Maasjoen taakse. Hänen omaan väkeensä kuului lukuisa joukko sotaan harjaantuneita miehiä, joilla ei ollut koskaan ollut tapana suoda armoa ja jotka eivät nyt myöskään huolineet pyytää armoa. Tässä tilaisuudessa, jossa ei näyttänyt enää olevan mitään toivoa, järjestyivät he lujasti riveihin, täyttäen koko kadun, ja näin he peräytyivät hitaasti vähä väliä seisahtuen ja torjuen takaisin takaa-ajajansa, joista moni jo alkoi poiketa turvallisempaan työhön, murtaen itselleen tietä huoneisiin ryöstämisen aikeissa, luultavasti olisi siis De la Marck'in onnistunut vahingoittumatta suoriutua pulasta — sillä hänen valepukunsa varjeli häntä kaikkia niitä vastaan, jotka hänen päänsä kautta toivoivat saavuttavansa kunniaa ja rikkautta — jollei Durward, Le Balafré sekä vielä muutamat skotlantilaiset jousimiehet olisi aina olleet kiinteästi hänen kinterillään. Joka kerta kun lanzknecht'it seisahtuivat, syttyi aina vimmainen kahakka heidän ja jousimiesten välillä, ja joka kerta Durward pyrki aina De la Marck'in kimppuun; mutta jälkimäinen, jolla nyt oli vain poispääsö mielessä, näkyi välttävän nuorta skotlantilaista, joka halusi kaksintaistelua. Joka haaralla oli nyt häiriötä. Naisten kiljumiset ja hätähuudot sekä pelästyneitten porvarien parahdukset, kun soturit hillittömästi rupesivat nyt harjoittamaan kaikenlaista väkivaltaa, kajahtelivat kauhistavan kimakasti soturien sotakarjunnankin yli — tuo kurjuuden ja epätoivon ääni, joka kilpaili vimman ja väkivallan äänen kanssa, ja jonka olisi luullut vahvuudessa voittavan molemmat.
Juuri sillä hetkellä, kun De la Marck, peräytyessään tämän helvetintapaisen nielun keskitse, oli kulkenut erään erittäin pyhänä pidetyn pienen kappelikirkon oven sivuitse, kajahtivat yht'äkkiä takaakin huudot »Ranska! Ranska!» sekä »Burgundi! Burgundi!» — ilmaisten, että piirittäjät olivat nyt tunkeutuneet tämän kapean kadun toiseenkin päähän ja että siis paluutie oli suljettu. — »Konrad», sanoi silloin De la Marck, »vie kanssasi kaikki miehet, rynnätkää koko voimalla noiden konnien päälle ja raivatkaa itsellenne tietä, jos voitte. — Minä olen hukassa, mutta onpa minussa toki vielä miestä, nyt kun en enää minnekään pääse, ainakin ennakolta lähettämään hiiteen muutamia näistä skotlantilaisista maankuljeksijoista.»
Hänen alipäällikkönsä totteli ja riensi useitten vielä elossa olevien lanzknecht'ien kanssa kadun toiseen päähän, käydäkseen sieltäpäin lähenevien burgundilaisten kimppuun ja raivatakseen siten itsellensä pakotietä. Ainoastaan viisi, kuusi De la Marck'in parhaista miehistä jäi sinne; he olivat päättäneet kuolla johtajansa kanssa ja kääntyivät nyt skotlantilaisia jousimiehiä vastaan, joita ei myöskään ollut paljoa enemmän. »Sanglier! Sanglier! (Metsäkarju! Metsäkarju!)» huusi rosvomainen, mutta miehuullinen De la Marck, heilutellen nuijaansa. »Skotlannin herrat hoi! — Ketä teistä haluttaa saada kreivinkruunu voittosaaliikseen? — Kuka tulee Ardennien Metsäkarjun kimppuun? — Sinun, nuori poikaseni, näyttää mieli sinnepäin palavan; mutta onpas se kun onkin ensin ansaittava, ennenkuin sen päähänsä voi panna.»
Durward kuuli epäselvästi sanat, jotka osaksi jäivät onttoon kypäriin; mutta tuota nuijan heilumista oli mahdoton käsittää väärin, ja töin tuskin hän kerkesi vain pyytää enoansa sekä muita kumppaneitaan pysymään syrjässä, jos he tahtoivat olla oikeita aatelismiehiä, kun De la Marck harppasi jo häntä kohti kuin tiikeri ja samassa sivalsi nuijallansa, liikuttaen samalla sekä jalkaansa että käsivarttansa, jotta sivallus hypähtävän ruumiin painosta saisi sitä suuremman voiman. Mutta Durward, jolla oli kevyt jalka ja tarkka silmä, hyppäsi syrjään ja väisti siten läimäyksen, joka muuten, jos se olisi sattunut, olisi tuottanut hänelle kuoleman.
Nyt he hyökkäsivät toinen toisensa kimppuun, aivan kuin susi ja hurttakoira, ja kumppanit molemmin puolin jäivät jouten katselemaan, sillä Le Balafré huusi: »Rehellistä leikkiä! Kylläpä minä uskaltaisin panna sisarenpoikani tuota vastaan, vaikkapa mies olisi itse Wallacen vertainen!»
Eikä tämä kokeneen vanhan soturin luottamus ollutkaan liian suuri; sillä vaikka epätoivosta hurjistunut rosvo hosui nuijallansa taajaan niinkuin seppä takoessansa, niin nuori jousimies nopsemmilla liikkeillään sekä vikkelämmällä miekankäytöllään sai kuitenkin aina vaaran vältetyksi ja iskut kostetuiksi vähemmän pauhaavan, mutta tehokkaamman aseensa kärjellä. Tästäpä viimein De la Marck'in voimat alkoivat raueta, vaikka hän oli suunnattoman väkevä, ja maa hänen allansa muuttui verilätäköksi. Mutta Ardennien Metsäkarjun miehuus ja vimma ei ollut kuitenkaan vielä lopussa; hän taisteli yhä samalla tulisella innolla, ja Durward'in voitto näytti olevan epätietoinen, kaukainen. Silloinpa yht'äkkiä eräs nainen huusi häntä nimeltä, rukoillen: »Durward, Durward! Auttakaa pyhän Neitsyen tähden!»
Durward käänsi päätään ja heti tunsi Gertrud Pavillon'in, jolta päällysvaate oli olkapäiltä revitty, ja jota eräs ranskalainen sotamies väkisin tempasi puoleensa. Se oli yksi niistä monista voittajista, jotka murtamalla oven olivat päässeet lähellä olevaan pieneen kappeliin ja olivat saaliikseen siepanneet sinne piiloutuneita pelästyneitä naisia.
»Odota minua hiukkasen!» huusi Durward De la Marck'ille, ja riensi vapauttamaan hyväntekijäänsä tilasta, jonka vaarallisuuden hän hyvin ymmärsi.