»Minä en rupea kenenkään mieliksi odottamaan!» vastasi De la Marck, heilutellen nuijaansa ja kääntyen peräytymismatkalle — iloiten luultavasti siitä, että oli päässyt näin ankarasta vihollisesta.
»Mutta minulle mieliksi täytynee sinun kuitenkin seisahtua, älä pahaksesi pane», virkkoi Le Balafré; »en salli sisarenpoikaani näin petettävän.» Näin sanoen hän sivalsi heti De la Marck'ia kahdenkäden käytettävällä miekallaan.
Durward puolestaan sai kokea, että Gertrud'in vapauttaminen ei ollutkaan niin helppoa työtä; että sen silmänräpäyksessä olisi saanut tehdyksi. Tytön kiinnikoppaaja ei ruvennutkaan hellittämään saalistansa, ja sai apua useilta kumppaneiltansa; ja Qventin, kun hän parin, kolmen muun skotlantilaisen kanssa yritti pakottaa ranskalaista luopumaan tytöstä, huomasi, että onnen ja rikkauden toivo, jonka kohtalo niin ystävällisesti oli hänelle tarjonnut, sillä välin alkoi livahtaa hänen käsistään. Kun hän vihdoin viimein oli saanut Gertrud'in vapaaksi, ei näkynyt enää ketään muuta lähellä. Kokonaan unohtaen seurakumppaninsa turvattomuuden, aikoi nyt Durward lähteä paennutta Ardennien Metsäkarjua etsimään, niinkuin hurttakoira metsäkauriin jälkiä myöten juoksee, mutta Gertrud, tarttuen häneen kiinni epätoivonsa tuskassa, huusi: »Jos teille äitinne kunnia on rakas, niin älkää jättäkö minua tänne! — Jos te olette oikea aatelismies, saattakaa minut hyvässä turvassa isäni taloon, joka kerran antoi teille ja neiti Isabellalle suojaa! — Hänen tähtensä älkää minua hylätkö!»
Tämä rukous oli kiusallinen, mutta mahdoton sitä oli vastustaa. Durward sanoi siis sydämessään sanomattomalla katkeruudella jäähyväiset kaikille iloisille toiveille, jotka tämänpäiväisessä verisessä taistelussa olivat kiihdyttäneet häntä suurimpiin ponnistuksiin ja hänen voimiansa karaisseet, ja jotka yhteen aikaan jo näyttivät olevan toteutumaisillaan. Niinkuin vastahakoinen haltija, joka tottelee jotain taikakalua, kun hän ei voi vastustaa sen voimaa, hän saattoi Gertrud'in Pavillon'in taloon saakka, ja joutui juuri ajoissa sinne ennättääkseen turvata sekä taloa että pormestaria itseään vallattomien soturien vimmalta.
Sillä välin oli kuningas ja Burgundin herttua ajaneet kaupunkiin erään vallinrikon kautta. Molemmat olivat täysissä rautavarustuksissa; mutta jälkimäinen, verentahrassa sulkatupsusta kannustimiin saakka, karautti oriinsa selässä vimmaisesti muurin raunioitten yli; Ludvig sitä vastoin ratsasti juhlallisesti, niinkuin kirkkosaattojoukon etupäässä. He lähettivät kaikille haaroille käskyjänsä lopettaakseen jo alkaneen ryöstön ja kutsuakseen hajonneet sotajoukkonsa kokoon. Hallitsijat itse ratsastivat tuomiokirkkoon; he näet tahtoivat suoda suojaa niille sadoille kaupungin etevimmille asukkaille, jotka sieltä olivat turvaa etsineet, ja sitten, kuultuansa kiitosmessun, aikoivat pitää jonkunlaisen sotaneuvottelukokouksen.
Puuhatessaan niinkuin muutkin korkeat päälliköt, saadakseen väkensä jälleen kokoon, kohtasi Crawford Maasjoelle käyvän kadun kulmassa Le Balafrén, joka vakavasti ja hiljakseen asteli rantaa kohti, kantaen verisistä hiuksista ihmispäätä, yhtä huolettomasti kuin jos se olisi ollut metsämiehen laukku.
»Mihin nyt, Ludvig?» kysyi päällikkö. »Mihinkä tuota raadon kappaletta kuljetat?»
»Se on jäännös työstä, jonka minun sisarenpoikani alotti, melkeinpä myös jo sai valmiiksi, ja jonka minä sitten lopetin», vastasi Le Balafré —»se on veitikka, jonka minä sain tuolla hengiltä ja joka pyysi minua viemään hänen päänsä Maasjokeen. — Ihmisillä välistä on mokomia lystejä mielitekoja, kun Manalan Matti paraikaa heihin kyntensä iskee — ja Manalan Matin parissahan me saamme jokainen vuorossamme käydä pitkään tanssiin.»
»Ja sinä olet nyt menossa viskaamaan tuota päätä jokeen?» kysyi Crawford tarkemmin katsellen hirveätä kuolemanalaisuutemme muistutusta.
»Niin olen», sanoi Ludvig Lesly. »Jollei täytä kuolevan ihmisen pyyntöä, käypi se aina kummittelemassa, ja minä nukun mielelläni yöni rauhassa.»