[1] Ahon ja suon välillä hän tappoi ritarin ja jätti raadon sinne.
»Sitten ei siitä ole mitään pääsöä», sanoi herttua, »ja kauneimman, rikkaimman perijättären koko Burgundissa täytyy tulla tuommoisen raa'an palkkasoturin vaimoksi, tai kitua elinaikansa luostarin rautaristikon takana — ja hän on kuitenkin minun uskollisen Reginald de Croyen ainoa lapsi! — Minä olen ollut kovin ajattelematon!»
Ja hänen otsansa synkkeni, suureksi ihmeeksi hänen vasalliherroillensa, jotka ani harvoin olivat nähneet hänessä vähintäkään katumuksen merkkiä kerran tehdyn päätöksen välttämättömien seurausten johdosta.
»Malttakaa vielä hetkinen», sanoi lordi Crawford, »saattaapa kuitenkin asian laita olla parempi kuin mitä te, armollinen herttua, arvaatte. Kuulkaa vaan mitä tällä, herralla on sanomista. — Puhu suusi puhtaaksi, mies — taikka hiisi sinut vieköön!» lisäsi hän Le Balafré'n korvaan.
Mutta typerä soturi, vaikka hän saattoi Ludvig kuninkaalle, jonka kanssa hän oli vanha tuttu, ilmoittaa ajatuksensa välttävästi selvillä sanoilla jos hätä niin vaati, oli nyt aivan kykenemätön lausumaan ilmi päätöstänsä loistavan seuran kuullen, jonka edessä hän seisoi. Käännyttyään puoleksi selin molempiin hallitsijoihin, päästettyään suustansa naurunhohotuksen ja väännettyään kasvonsa puheen aluksi hirvittävällä tavalla irvistykseen, hän sai viimein sanotuksi: »Santeri Souplejav» — — mutta siihen hän jo takertuikin taas.
»Älkää panko pahaksi, kuninkaallinen majesteetti ja herttuaallinen armo», virkkoi Crawford, «mutta täytyneepä minun puhua kansalaiseni ja vanhan sotakumppanini puolesta. Hänellä näet on joku profeetta hänen omassa maassansa ennustanut, että hänen sukunsa avioliiton kautta on kohoova onnen kukkuloille. Mutta hän, niinkuin minäkin, on jo jokseenkin pahanpäiväiseksi kulunut — hän viihtyy paremmin viinikrouvissa kuin rouvien suvihuviloissa, ja hänellä, suoraan sanoen, on kaikenlaisia kasarmin tapoja ja mielitekoja, jotka tekisivät hänelle korkean arvopaikan varsin vastukselliseksi. Siksi on hän päättänyt totella minun neuvoani ja luopua oikeudestaan, joka hänelle Wilhelm de la Marck'in satunnaisena surmaajana on tarjona, sen hyväksi, joka todella esti Metsäkarjun poispääsön, nimittäin sisarenpoikansa hyväksi.»
»Sen nuorukaisen kelvollisuuden ja järkevyyden minä takaan», sanoi Ludvig kuningas, ylenmäärin iloiten siitä, että kohtalo oli näin loistavan palkinnon suonut miehelle, johon hän luuli itsellään olevan jotain valtaa. »Ilman hänen älykkäisyyttänsä ja valppauttansa me olisimme kaikki olleet hukassa — hän se huomautti meille, että lüttichiläiset viime yönä aikoivat rynnätä kaupungista.»
»Minä siis», sanoi Kaarle herttua, »olenkin hänelle hyvittäjäiset velkaa, kun hänen sanojensa totuutta epäilin.»
»Ja minä voin vakuuttaa, että hän on ollut aika uljas soturi», virkkoi
Dunois.
»Mutta», keskeytti Crévecoeur, »jos lieneekin eno jonkunlainen Skotlannin gentillâtre (nurkka-aatelinen), eihän siitä välttämättömästi seuraa, että sisarenpojankin laita on sama.»