Ennenkuin Balue oli ehtinyt sanaakaan sanoa vastaukseksi tai puolustuksekseen hänen ratsunsa hurjistuikin kokonaan ja alkoi omavaltaisesti nelistää, jättäen pian jälkeensä kuninkaan sekä Dunois'n, jotka seurasivat jäljessä hillitymmällä vauhdilla, nauraen valtiomiehen pahalle pulalle. Jos joku meidän lukijoistamme koskaan on istunut pillastuneen hevosen selässä (niinkuin minulle itsellenikin on sattunut), niin hänellä voi olla täysi käsitys siitä, miten tuskallinen, vaarallinen ja samassa hullunkurinen se tila on. Nuo nelijalkaisen neljää rajaa, jotka eivät millään tavalla ole ratsumiehen vallassa, eikä aina sen eläimenkään, jonka omat ne ovat, kiitävät semmoista vauhtia, ikäänkuin takajalat tahtoisivat päästä etujalkojen edelle — nuo kaksijalkaisen käpristyneet sääret, joiden me niin kernaasti suomme seisovan hyvässä turvassa vihriäisellä nurmikolla, mutta jotka pinnistäessään hevosen kupeita vaan enentävät tuskaamme — nuo kädet, jotka eivät enää pidä kiinni suitsista, vaan ovat tarttuneet hevosen harjaan — tuo ruumis, joka ei enää tasapainossa istu pystyssä, jota asemaa ukko Angelolla oli tapana suositella, eikä myöskään ole eteenpäin kallistunut niinkuin Newmarket'in jockey'llä (kilparatsastajilla), vaan roikkua retkottaa hevosen selässä yhtä vakavasti kuin jyväsäkki — kaikki tuo on liiankin naurettava näky katsojille, mutta erittäin kiusallinen asianomaiselle. Jos sen lisäksi tämmöisen väkinäisen ratsumiehen puvussa tai ulkomuodossa on jotain tavatonta — jos hänellä on ylhäinen virkakauhtana tai univormu tai muuta sellaista yllään — ja jos tapaus sattuu kilpaajossa, sotaväen katselmuksessa, juhlasaatossa tai muussa paikassa, missä on paljon ihmisiä koolla ja katselemassa — niin ratsumies parka ei voi pelastua loppumattomilta naurunhohotuksilta millään muulla keinolla, kuin että hänen onnistuu katkaista joku raajansa tai parikin, tai, ja se vaikuttaa vieläkin paremmin, että hän siihen paikkaan jääpi kuoliaana; sillä vähemmällä ei hänen putoamisensa nostata mitään sääliä. Tässä puheenaolevassa tilaisuudessa kardinaalin lyhyt, teräksenkarvainen nuttu, joka oli hänen ratsastuspukunaan — ennen lähtöä linnasta hän oli riisunut yltään pitkän viittansa — hänen tulipunaiset sääryksensä ja tulipunainen hattunsa, jonka pitkät nauharoikaleet liehuivat ilmassa — kaikki tuo, yhdessä hänen täydellisen avuttomuutensa kera, antoi tälle ratsastustaidon näytteelle sanomattoman lystikkään leiman.
Hevonen, joka oli nyt aivan omassa vallassaan, pikemmin lensi kuin juoksi pitkää, hakattua metsäraittia myöten ja saavutti koiraparven, joka kiivaasti ajoi metsäkarjua takaa; hevonen ajoi kumoon pari metsänvartijaa, joilla ei ollut aavistustakaan tämmöisestä takaapäin tulevasta vaarasta, tallasi maahan useampia koiria, teki suurta häiriötä koko karjun jahdille ja karkasipa viimein, yhä hurjistuneempana koiranvartijan kaikuvista huudoista ja kirouksista, otuksenkin ohitse, tämän kiitäessä joutuisaa ravia, vimmaisena ja suu valkoisena vaahdosta, jota kuohui sen torahampaitten ympärillä. Balue, huomatessaan joutuneensa näin likelle metsäkarjua, päästi suustaan hirmuisen hätähuudon; hevonen, kuullessaan tuon äänen sekä nähdessään pedon edessään, säikähti nyt niin pahasti, että se äkkiä lopetti hurjan juoksunsa ja hypähti syrjään; ja kardinaali, joka jo kauan aikaa oli pysynyt satulassa vain sen vuoksi, että kulku oli käynyt suoraan eteenpäin, romahti nyt raskaasti maahan. Hänen ratsastuksensa päättyi niin lähellä metsäkarjua, että kardinaali olisi saattanut joutua surman suuhun, niinkuin sanotaan ennen muinoin käyneen Favillan, Länsigotein kuninkaan Espanjassa; mutta hyväksi onneksi oli pedolla tällä hetkellä mieli aivan täynnä omia asioita. Mahtava kirkkoylimyksemme pääsi siis vain pelästyksellä, ja ryömittyänsä niin kiireesti kuin hän kerkesi koirien ja ratsumiesten tieltä, hän näki koko metsästysseurueen kiitävän sivuitsensa, tulematta hänen avukseen; sillä metsästäjät siihen aikaan olivat yhtä armottomia tämmöisissä tapaturman tapauksissa, kuin he tätä nykyäkin ovat.
Kuningas sivukulkiessaan virkkoi Dunois'lle: »Kas tuossa Kardinaalinen Ylhäisyys nyt makaa aivan matalana — ei hänestä ole metsämieheksi, vaikka hän kalastajana (kun nimittäin jokin salaisuus on ongittava) lienee itse pyhän Pietarinkin vertainen. Mutta tällä kertaa, luullakseni, hän oli joutunut itseään viekkaamman pariin.»
Näitä sanoja ei kardinaali voinut kuulla, mutta ylenkatseellinen silmäys, joka iski häneen, antoi hänelle aavistuksen niiden pääsisällyksestä. Sanotaan paholaisen olevan kerkeän käyttämään hyväkseen tämmöisiä kiusauksien tilaisuuksia niinkuin tätäkin, jonka Balue'n intohimot, kuninkaan ivan kiihottamina, loihtivat esiin. Ensi säikähdys asettui heti kun hän huomasi, ettei putoaminen ollut tuottanut hänelle mitään vahinkoa; mutta loukattu itserakkaus ja viha kuningasta kohtaan olivat hänessä paljoa kauemmin vireillä.
Kun koko metsämiesjoukko oli kulkenut sivuitse, saapui paikalle ratsumies parin palvelijansa kanssa. Hän näytti vain katselleen ajoa, ottamatta siihen osaa, ja ihmetteli suuresti nähdessään kardinaalin maassa, hevosetta, apumiehittä, tilassa, josta selvään näkyi minkälainen tapaturma häntä oli kohdannut. Ratsumies hyppäsi maahan hevosensa selästä tarjoten apuansa — hän käski palvelijansa antaa vakavan, hiljaisen tamman kardinaalin käytettäväksi — hän ilmaisi kummastustaan Ranskan hovin tavoista, jotka saattoivat maan viisaimman valtiomiehen näin jättää avuttomana sivukiitävän hurjan joukon tuottamille vaaroille alttiiksi — olihan aivan luonnollista, että Crévecoeur'in — sillä hän se oli, jonka onni oli saattanut kaatuneen avuksi — piti tässä oudossa yhteensattumuksessa täten auttaa ja lohduttaa kardinaalia.
Ministeri oli nyt semmoisessa tilassa ja semmoisella mielellä, että häntä oli erittäin sopiva yrittää saada uskollisuudestaan luopumaan, ja niinkuin lukija tietää, olikin Balue niin rikollisen heikko, että hän kallisti korvansa noille kiusauksille. Jo aamulla, niinkuin Ludvig epäluuloisessa mielessänsä kylläkin oli aavistanut, oli näiden molempien herrojen välillä ollut puhe muistakin asioista, paitsi mitä kardinaali oli uskaltanut herrallensa kertoa. Silloinkin oli jo Balue'n korvia hivellyt puhe siitä suuresta arvosta, jossa Crévecoeur vakuutti Burgundin herttuan pitävän hänen persoonaansa sekä taitoansa; silloin jo oli hänen sydämessään herännyt vähäinen kiusaus, kun kreivi puhui herransa luontaisesta anteliaisuudesta sekä Flanderin runsastuloisista hiippakunnista. Mutta nyt vasta, tulisesti vihastuneena äsken kerrotun tapauksen johdosta, loukkaantuneen itserakkautensa katkeroittamana, hän vihdoin onnettomana hetkenä päätti näyttää Ludvig XI:lle, ettei mikään vihamies ole niin vaarallinen, kuin vihastunut ystävä ja uskottu mies.
Tässä tilaisuudessa hän pyysi Crévecoeur'iä heti hänestä eroamaan, jotta heidän yhdessäolonsa ei tulisi huomatuksi, mutta kehoitti kreiviä iltamessun jälkeen tulemaan puheilleen Tours'in pyhän Martin luostariin. Ja tämän pyynnön hän lausui semmoisella äänellä, josta Burgundin lähettiläs selvään älysi, että hänen herransa oli saavuttanut voiton, jota muulloin tuskin olisi voinut toivoakaan, paitsi tämmöisenä tulisen vimmastuksen hetkenä.
Sillä välin Ludvig, joka tosin oli aikansa valtioviisain kuningas, mutta tässä, niinkuin joskus muulloinkin, oli antanut metsästyshalunsa voittaa järjen vaatimukset, jatkoi iloisesti metsäkarjun pyyntiä. Takaa-ajossa olikin nyt tapahtunut sangen huvittava käänne. Toinen metsäkarju, parinvuotinen porsas, oli juossut varsinaisen pyydettävän jälkien poikki ja houkutellut jälkeensä kaikki koirat, paitsi viisi, kuusi vanhaa vakavaa hurttaa, sekä enimmän osan metsämiehistäkin. Salaisella ilolla näki kuningas Dunois'nkin muiden mukana poikkeavan noille väärille jäljille, ja hän riemuitsi jo sydämessään, että hän siten voittaisi tämän mainion ritarin metsästystaidossa, jota silloin pidettiin melkein yhtä suuressa kunniassa kuin sotaakin. Ludvigilla oli kelpo ratsu, niin että hän saattoi likeltä seurata koiria; ja kun oikea metsäkarju viimein uupuneena pysähtyi suoperäiselle paikalle, ei siellä ollut läsnä keitään muita metsämiehistä paitsi kuningas.
Ludvig osoitti tottuneen metsämiehen koko urhoollisuutta ja taitoa. Vaarasta huolimatta hän ratsasti hirvittävän otuksen luo, joka vimmaisesti piti puoltansa koiria vastaan, ja iski sitä peitsellään. Mutta hevonen samassa säikähtyen hyppäsi syrjään, niin ettei iskulla ollut tarpeeksi voimaa tappaa metsäkarjua eikä edes saattaa sitä voimattomaksi. Ratsuansa ei kuningas saanut millään lailla uuteen yritykseen; hän hyppäsi senvuoksi maahan ja lähestyi villiintynyttä otusta jalkaisin, pitäen paljastettuna kädessään yhtä noista lyhyistä, terävistä, suorista ja hienokärkisistä miekoista, joita metsämiehillä siihen aikaan oli tämmöisten tilaisuuksien varalta. Metsäkarju heti paikalla jätti koirat ja ryntäsi ihmisvihollisensa päälle. Kuningas puolestaan otti lujan asennon ja ojensi miekkansa, tähdäten metsäkarjun kurkkua tai, pikemmin sanoen, rintaa vasten, kaulaluun kohdalle; täten olisi otuksen oma paino sekä tulinen vauhti syössyt sen surman suuhun. Mutta kosteassa suossa Ludvigin jalka luiskahti juuri kun tämä taitoa kysyvä ja vaarallinen temppu olisi ollut tehtävänä, niin että miekka vain sattui harjas-haarniskaan otuksen niskassa ja livahti syrjään tunkeutumatta lihaan, ja kuningas pyörähti kumoon maahan. Tämä oli siinä suhteessa onneksi hänelle, että metsäkarjunkin isku siten iski syrjään ja pedon torahammas ohi pyyhkäisten repäsi vain Ludvigin lyhyttä metsästysnuttua, eikä saanut hänen säärtänsä raadelluksi. Mutta kun otus, rynnättyään tulisessa vauhdissaan vielä vähän matkaa samaan suuntaan, käännähti ja aikoi uudestaan syöstä päälle juuri samassa, kun Ludvig yritti nousta pystyyn, niin kuninkaan henki oli suuressa vaarassa. Juuri tänä pahimpana hädän hetkenä Qventin Durward, joka hevosensa hitaisuuden vuoksi oli jäänyt takaa-ajosta jäljemmäksi, mutta hyväksi onneksi oli kuitenkin kuullut kuninkaan torven äänen ja seurannut sitä, saapui taistelupaikalle ja pisti otuksen peitsellään kuoliaaksi.
Sillä välin kuningaskin taas oli päässyt jaloilleen ja vuorossaan tullen Durward'in apuun, leikkasi miekallansa metsäkarjun kaulan poikki. Ennenkuin hän virkkoi Qventin'ille sanaakaan, mittasi hän summattoman otuksen ensin askeleillaan, sitten jaloillansa, ja pyyhkäisi sitten hien otsaltaan ja veret käsistänsä — sen jälkeen hän riisui metsästyslakin päästään, ripusti sen pensaan oksaan ja rukoili hartaasti sen reunaan kiinnitettyjä pieniä, lyijyisiä pyhimysten kuvia — ja vihdoinkin hän katsahti sitten Durward'iin sanoen hänelle: »Sinäkö se olit, nuori Skotlannin poikani? — Hyvinpä sinä alotitkin täällä metsämiesvirkasi, ja mestari Pietari on sinulle taas yhden hyvän aterian velkaa, niinkuin tuonnoin Lilja-ravintolassa. — Miksi et virka mitään? Näyttääpä siltä kuin kaikki hätäisyys ja tuittupäisyys olisi sinusta kadonnut täällä hovi-ilmassa, missä ne muissa vasta oikein paisuvat.»