Qventin oli yhtä älykäs poika kuin kuka muu tahansa, johon Skotlannin tuuli on varovaisuutta puhaltanut. Hänen vaarallinen herransa oli herättänyt hänen sydämessään enemmän pelkoa kuin luottamusta, ja Durward oli liiaksi viisas käyttääksensä hyväkseen sitä vaarallista likeisemmän tuttavuuden tilaisuutta, johon kuningas näytti antavan hänelle luvan. Hän vastasi muutamilla, taitavasti valituilla sanoilla, että jos hänellä oli lainkaan lupa puhua kuninkaalliselle majesteetille, niin hänellä ei ollut muuta sanottavaa kuin pyytää anteeksi sitä talonpoikamaista rohkeuttansa, jolla hän oli kuningasta kohdellut niin kauan kuin hän ei ollut tiennyt hänen korkeaa arvoansa.
»Hs, mies!» virkkoi kuningas. »Tuo uhkarohkeutesi olkoon sinulle anteeksi annettu sukkeluutesi ja älykkäisyytesi vuoksi. Oikeinpa minua ihmetytti kuinka oikeaan sinä osasit Tristanin virkaa arvatessasi. Paljonpa ei puuttunutkaan, niin olisit itsekin saanut kokea hänen kätevyyttänsä, niinkuin minulle on kerrottu. Kavahda vain häntä; hän on kauppias, joka kaupittelee kovia rannerenkaita ja ahtaita kaulahuiveja. Autapa nyt minut hevosen selkään — minä olen sinuun mieltynyt ja aion suosia sinua. Älä luota kenenkään muun mielien suosioon paitsi omaani — älä edes enosi tai lordi Crawford'in suosioon — äläkä hiisku sanaakaan oikealla ajalla annetusta avustasi tässä metsäkarju-asiassa. Sillä jos joku kerskaa auttaneensa kuningasta tämmöisestä pulasta, niin hän saa pitää kerskauksensa ainoana palkintonaan.»
Kuningas torahdutti sitten torveaan, jonka ääni kutsui paikalle Dunois'n sekä useita palvelijoita. Heidän onnentoivotuksensa niin mainion suuren otuksen taposta otti Ludvig vastaan, anastaen itselleen paljoa suuremman osan ansiosta kuin mikä hänelle oikeastaan olisikaan tullut. Ainoastaan sivumennen hän mainitsi Durward'in auttaneen häntä aivankuin meidän nykyaikaisetkin korkeasukuiset metsästäjämme kehuessaan metsälaukussa kotiin tuomiaan lintuja, eivät aina tarkoin kerro, että metsänvartijakin on ollut pyynnissä mukana ja apuna. Sitten hän käski Dunois'n pitämään huolta siitä, että saaliiksi saatu metsäkarju lähetettäisiin pyhän Martin luostarin munkeille, Tours'in kaupunkiin pyhäherkuksi sen tervehdyksen kera, että he yksityisissäkin rukouksissansa muistelisivat kuningasta.
»Ja», lisäsi vielä kuningas, »onko kukaan nähnyt korkeaarvoista herra kardinaalia? Mielestäni ei olisi oikein kohteliasta eikä pyhälle kristinkirkollekaan tulevan kunnioituksen mukaista, jos jättäisimme hänet tänne keskelle metsää jalan lonkuttamaan.»
»Jos sallitte minun puhua, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi Qventin, kun hän näki kaikkien seisovan ääneti, »niin näin, että herra kardinaali sai hevosen, jolla hän ratsasti metsästä.»
»Kas, kuinka Jumala pitää murheen omistansa», vastasi kuningas. »Ja nyt kotiin linnaan hyvät herrat. Emme huoli jatkaa metsästystä sen enempää tänä aamuna. — Kuulepas, knaappi», hän kääntyi Qventin'in puoleen, »otapa ylös metsäpuukkoni — se putosi tupesta tuon kiven viereen. Menkää vain edeltä, Dunois — heti tulen jälestä.»
Ludvig, jonka mitättömimmätkin liikkeet useinkin olivat tarkoin mietittyjä juonia, sai täten tilaisuuden salaa kysyä Qventin'iltä: »Kunnon skotlantilaispoikani, sinulla on silmät paikallaan, näen minä. — Voitko sanoa kuka antoi kardinaalille hevosen? — Joku vieras, arvaan minä, sillä kun minä pysähtymättä ajoin sivuitse, niin eipä suinkaan kukaan minun hoviherroistani kiiruhtanut hänelle antamaan tuommoista tervetullutta apua.»
»Silmänräpäyksen ajan vain näin ne, jotka herra kardinaalia auttoivat, kuninkaallinen majesteetti» vastasi Qventin; »vain vilahdukselta, sillä paha kyllä olin jäänyt jäljille ja ajoin täyttä vauhtia joutuakseni paikalleni. Mutta luulisinpa, että sen tekivät Burgundin lähettiläs ja hänen väkensä.»
»Haa!» sanoi Ludvig — »Hyvä on, olkoon vain niin. — Kylläpä Ranska sittenkin vie voiton heistä.»
Muuta merkillistä ei tapahtunut enää, ja kuningas seuralaisineen palasi linnaan.