»Minä olisin vain ollut niin rohkea ja tuonut ilmi ihmetykseni sen johdosta, että te, herra kuningas, vaikka te pelkäätte kavallusta burgundilaisen puolelta, sittenkin sallitte hänen päästä näin likelle persoonaanne, vieläpä vain kolmen kesken.»
»Älkää huoliko, herra knaappi», sanoi kuningas. »On olemassa vaaroja, jotka haihtuvat olemattomiksi, jos niitä rohkeasti käy vastaan, mutta jotka varmaan ja välttämättömästi tulevat päälle, jos suoraan ja selvästi näyttää pelkoa. Jos rohkeasti astun murisevan koiran luo ja silitän sitä, niin voin lyödä vetoa yhdestä kymmentä vastaan, että se leppyy ikihyväksi; mutta niin pian kuin näytän pelkääväni sitä, se hyppää päälleni ja puraisee. Sen verran tunnustan sinulle suoraan: — minulle on hyvin tärkeää, ettei lähettiläs vihoissaan palaa tuittupäisen herransa luo. Sen asian vuoksi antaudun tähän vaaraan. En ole koskaan välttänyt hengenvaaraa, kun siitä on voinut olla etua valtakunnalleni. — Seuraa nyt minua.»
Ludvig vei nyt nuoren henkivartijansa, johon hän näytti erittäin mieltyneen, sivuovesta, mistä hän itse oli tullut sisään, ja näyttäen sitä hän sanoi: »Sen, joka toivoo hovissa menestyvänsä, tulee tuntea kaikki salaovet ja piiloportaat — niin vieläpä kaikki palatsin satimetkin ja salahaudat yhtä hyvin kuin julkiset läpikäytävät, kaksoisovet ja suuret portit.»
Useampien mutkien ja kierrosten jälkeen kuningas astui pieneen holvikattoiseen huoneeseen, mihin pöytä oli katettu kolmella hengelle. Huoneen kaikki huonekalut sekä muu varustus olivat yksinkertaiset, niin että ne näyttivät melkein köyhiltä. Astiakaappi, jonka saattoi erottaa eri osiksi ja siirtää muualle, sisälsi muutamia hopeisia ja kultaisia astioita; ainoa kalu koko kamarissa, joka näytti hiukkasenkin kuninkaalliselta. Tämän astiakaapin taakse, missä saattoi olla aivan piilossa, Ludvig asetti Durward'in; ja katseltuaan eri puolilta ja huomattuaan, että vartija oli aivan näkymättömissä, antoi hän Qventin'ille vielä viimeiset käskynsä: — »Muista vaan sanat Écosse en avant! — Niin pian kun ne ovat suustani lähteneet, työnnä astiakaappi kumoon — älä välitä kupeista ja pikareista — ja pidä varasi, että tähtäät tarkkaan Crévecoeur'iin. — Jollet saa luotiasi sattumaan, niin ryntää päälle ja käytä puukkoasi — Olivier ja minä, me kyllä tulemme toimeen kardinaalin kanssa.»
Näin puhuttuaan hän vihelsi kovaan ja kutsui sisään Olivier'in, joka samalla oli kamaripalvelijana ja parranajajana, ja joka muutenkin toimitti kaikki ne palvelukset, mitkä suorastaan koskivat kuninkaan persoonaa. Hänen kanssansa tuli kaksi vanhaa miestä, jotka yksin pitivät huolta tarjoamisesta näissä kuninkaallisissa pidoissa. Niin pian kuin kuningas oli istahtanut sijalleen, päästettiin vieraat sisään; ja Qventin, ollen itse näkymättömissä, seisoi niin, että hän tarkalleen saattoi nähdä, mitä kuninkaan ja hänen vieraittensa välillä tapahtui.
Ludvig tervehti tulijoita erinomaisen ystävällisesti, jota Durward'in oli hyvin vaikea käsittää ajatellessaan hänelle äsken annettuja käskyjä sekä sitä tarkoitusta, minkä vuoksi hänen tuli seisoa piilossa astiakaapin takana, surma-ase kädessä. Ludvig ei näyttänyt vähintäkään pelkoa; päinvastoin olisi luullut, että nämä vieraat, jotka hän oli kutsunut pöytäänsä, olivat yli kaikkien muiden semmoisia miehiä, joihin hän aivan rajattomasti luotti ja joille hän oli erittäin halukas osoittamaan kunniaa. Ei mikään voinut olla sen majesteetillisempaa, mutta samalla sen kohteliaampaa, kuin hänen käytöksensä. Kaikki hänen ympärillään, hänen oma pukunsakin siihen luettuna, oli vailla tuota loistoa, jolla hänen valtakuntansa kaikki pikku valtiaat koreilivat juhlapidoissaan; mutta hänen oma puheensa ja käytöksensä olivat sittenkin mahtavan, armollisimmalla tuulellaan olevan kuninkaan mukaiset. Qventin'issä alkoi päästä se ajatus voitolle, että koko hänen äskeinen puheensa Ludvigin kanssa oli ollut vain unennäköä, tai että kardinaalin alamainen käytös sekä burgundilaisen aatelisherran suora, rehellinen ja jalo katse olivat perinjuurin poistaneet kuninkaan epäluulot.
Mutta sillä aikaa kun vieraat, kuninkaan käskyä noudattaen, kävivät pöytään istumaan, iski Ludvig heihin tuikean silmäyksen, ja heti sen jälkeen vilkaisi Qventin'in piilopaikan puoleen. Se oli vain silmänräpäyksen työtä: mutta tuo silmäys ilmaisi niin paljon epäluuloa ja vihaa vieraita vastaan, niin ankaran käskyn Qventin'ille olla valpas vartioidessaan ja nopea merkin saatuaan, ettei jäänyt mitään sijaa epäilykselle: Ludvigin tunteet olivat ennallansa, muuttumatta, eikä hänen pelkonsa ollut poistunut. Durward siis vielä enemmän kuin ennen ihmetteli, miten tyystin kuningas osasi peittää epäluuloiset tunteensa.
Näytti siltä kuin Ludvig olisi peräti unohtanut ne rohkeat sanat, jotka Crévecoeur, koko hoviseuran kuullen, oli hänelle lausunut. Hän puheli kreivin kanssa menneistä ajoista, seikoista, jotka olivat tapahtuneet hänen majaillessaan maanpakolaisena Burgundin herttuan luona; hän tiedusteli kaikenlaista niistä aatelisherroista, joiden kanssa hän siihen aikaan oli seurustellut, aivan kuin se aika olisi ollut onnellisin koko hänen elämässään, ja ikäänkuin hänen sydämessään olisi ollut kaikkia niitä kohtaan, jotka jollakin lailla olivat lievittäneet hänen maanpakolaisuuttansa, vain ystävyyden ja kiitollisuuden tunteita.
»Jos te olisitte ollut minkä muun valtakunnan lähettiläs hyvänsä», lausui hän, »niin olisin teitä jollakin juhlallisemmalla tavalla kestittänyt. Mutta vanhalle ystävälle, joka usein oli minun pöytäkumppaninani Genappes'n linnassa, tahdon näyttää itseni semmoisena kuin mieluimmin elän, vanhana Ludvig Valoislaisena, yhtä koreilemattomana ja yksinkertaisena kuin kuka hyvänsä minun parisilaisistani. Sittenkin käskin teitä varten, herra kreivi, varustaa hiukan parempia herkkuja kuin tavallisesti, sillä muistanhan minä teidän burgundilaisen puheenpartenne: »Mieux vault bon repas que bel habit». (Parempi makea huttu, kuin korea nuttu) — siksi käskin kokin huolehtia vähän enemmän ruuanlaitoksistamme. Ja mitä viiniin tulee, niin te tiedätte hyvin siitä olevan vanhan kiistan ja kilvan Burgundin ja Ranskan välillä, jonka kuitenkin tässä nyt heti sovitamme; minä juon teidän terveydeksenne Burgundin viiniä, ja te, herra kreivi, saatte juoda minun maljani sampanjassa. — Olivier hoi! annas minulle pikarillinen Auxerren viiniä!» Ja sitten hän rupesi iloisesti hyräilemään tuttua laulua:
Auxerre est la boisson des rois (Auxerren viini on kuningasten juoma).