Qventin totteli ja seurasi Ludvigia toista, mutta aivan yhtä umpisokkelon kaltaista tietä myöten kuin edelliselläkin kerralla, kunnes päästiin Roland'in saliin.
»Huomaa», sanoi kuningas käskevällä äänellä; »sinä et ole silmänräpäykseksikään poistunut tältä vahtipaikaltasi — olkoon se sinun vastauksesi enollesi sekä muille kumppaneille — ja kuules, vielä paremmin sitoakseni sinun muistisi annan sinulle nämät kultavitjat», näin sanoen hän viskasi hänen käsivarrelleen sangen kalliit vitjat. »Jollen käykään koreana itse, niin kuitenkin niillä, joihin luotan, on aina varaa kilpailla parhaittenkin kanssa. Mutta, jos tämmöiset vitjat eivät saa kieltä kiinnitetyksi ja estetyksi liian kepeästi liikkumasta, niin onpa Erakko kummilla toinen taikakalu kaulaa varten, joka sen vian aivan varmasti parantaa. Ja nyt kuule! — Ei kukaan mies, paitsi Olivier ja minä, saa tulla tänne sisään tänä iltana; mutta naisia tänne tulee, joko tämän tai tuon oven kautta, ehkäpä kumpaisestakin ovesta. Jos he sinulta jotain kysyvät, niin on sinun lupa vastata; mutta vastauksesi olkoon lyhyt, niinkuin vartijasoturin ainakin; sinä puolestasi et saa heitä puhutella, etkä myöskään antautua pitempään keskusteluun. Mutta kuuntele mitä he puhuvat. Sinun korvasi, samoinkuin sinun kätesi, ovat minun — minä olen ostanut sinut ruumiinesi, sieluinesi. Jos siis satut kuulemaan jotakin heidän puheistansa, niin sinun tulee pitää se muistissasi, kunnes olet sen minulle ilmoittanut, ja sitten sinun täytyy se unohtaa. Ja nyt, asiaa lähemmin mietittyäni, katsonkin paremmaksi, että sinua luullaan skotlantilais-rekryytiksi, joka on tullut tänne suoraan vuoristostaan, eikä vielä ole oppinut meidän kaikkein kristillisintä kieltämme. — Niin oikein. — Jos he siis puhuttelevat sinua, niin älä vastaa — se vapauttaa sinut kaikista epäilyksistä, ja sitten he vapaammin puhelevat keskenään sinun läsnäolostasi huolimatta. Ymmärräthän? — Jää hyvästi nyt! Ole varovainen, niin sinulla on hyvä suosija.»
Tuskin nämät sanat olivat tulleet hänen suustaan, niin olikin kuningas jo kadonnut seinäverhon taakse, jättäen Qventin'in miettimään, mitä hän oli nähnyt ja kuullut. Nuorukainen oli nyt semmoisessa tilassa, jossa kernaammin katsellaan eteen- kuin taaksepäin; sillä se ajatus, että hän oli seisonut niinkuin hirveä tiheikössä väijyvä metsämies, valmiina ottamaan hengiltä jalon Crévecoeur'in kreivin, ei ollut juuri mieltäylentävä. Tosin näytti kuninkaan varokeino tässä tilaisuudessa tarkoittaneen yksinomaan hänen oman henkensä suojelemista ja puolustusta; mutta mikä saattoi ta'ata Durward'ille sen, ettei häntä pian ilman semmoistakin syytä käskettäisi samanlaiseen tehtävään? Silloin tulisi hänelle paha pula eteen; sillä, kuninkaan mielenlaatuun nähden, ei tietystikään voinut olla muu kuin kuolema edessä, jollei hän tottelisi, ja ääni hänen rinnassaan vakuutti, että totteleminen kävisi hänen kunnialleen. Hän käänsi siis ajatuksensa tästä aineesta sillä viisaalla lohdutuksella, johon nuoriso niin usein turvautuu, kun tulevaisuudessa uhkaavat vaarat ahdistavat sen mieltä, että muka vielä on kyllin aikaa, kun paha todella on jo tullut eteen, ajatella mitä olisi tehtävä, ja että jokaisella päivällä on oma huolensa.
Qventin'iin tämä lohdutus sitä helpommin vaikutti, koska kuninkaan viimeinen käsky oli saattanut hänen mieleensä ajatuksen, jota oli paljon hauskempi ajatella, kuin hänen omaa tilaansa. Harppuneito varmaankin oli yksi niistä, joita hänen tuli pitää silmällä; ja tarkasti hän päättikin totella kuninkaan käskyn toista puolta ja kuunnella jokaista tytön huulilta pirahtavaa sanaa saadaksensa tietää, oliko hänen puheensakin yhtä lumoava kuin hänen laulunsa. Mutta yhtä lujasti hän vannoi myös sydämessänsä, ettei kuninkaan korviin pääsisi ainoatakaan sanaa hänen puheistaan, joka kauniille puhujalle voisi olla muuksi kuin hyödyksi.
Tälläpä kertaa ei ollut pelkoa, että hän jälleen nukahtaisi vahtipaikalleen. Jokaisen ohilentävän tuulenhenkäyksen, joka tunkeutuessaan sisään avonaisen rautaristikon läpi heilutti vanhoja seinäverhoja, Durward luuli ilmoittavan odotetun kaunottaren tuloa. Sanalla sanoen, hän tunsi sydämessään salaista pelkoa ja tulista odotusta, mikä aina on rakkauden seurakumppanina ja välistä on voimallisena syynä sen syttymiseen.
Viimeinkin joku ovi vingahti ja narahti — sillä palatsienkaan ovet viidennellätoista vuosisadalla eivät kääntyneet saranoillaan niin hiljaa kuin meidän nykyiset. Mutta voi! — eipä ääni tullutkaan siltä puolen, josta harpun soitto taannoin kuului. Ovi aukesi, ja sisään astui nainen, kaksi muuta naista jäljessään, joille tämä kädenviittauksella antoi käskyn jäädä toiseen kamariin. Epätasaisesta, ontuvasta astunnasta, joka varsinkin näytti kovin rumalta, kun nainen astui pitkän gallerian lattian poikki, Qventin tunsi heti, että se oli Johanna prinsessa. Hän ojensi itsensä siis sopivaan, äänetöntä valppautta ilmaisevaan asentoon, ja laski prinsessan sivukulkiessa pyssynsä maahan, tällä tavoin osoittaen hänen arvolleen tulevaa kunnioitusta. Tähän kohteliaisuuteen vastasi prinsessa suosiollisella päänkumarruksella, ja Durward'illa oli nyt tilaisuus katsella häntä tarkemmin kuin aamupuolella.
Sangen vähän oli tosiaankin tämän kovaonnisen kuninkaantyttären kasvoissa sellaista, mikä olisi voinut korvata hänen ruumiinsa vaivaisuutta ja hänen käyntinsä rumuutta. Kasvot eivät tosin itsessään suinkaan olleet vastenmieliset, vaikkeivät kauniitkaan; ja hänen suuret sinisilmänsä, jotka enimmiten olivat maahan luotuina, ilmaisivat nöyrää ja kärsivällistä kohtaloonalistumista. Mutta hän oli kauhean kalpea; hänen ihollaan oli sama ikävä kellertävä värin vivahdus, mikä tavallisesti seuraa kivulloisuuden mukana; ja huuletkin olivat kalpeat, värittömät, vaikka toiselta puolen valkoiset hampaat olivat säännölliset. Prinsessalla oli tuuhea liinaharjatukka, joka oli niin valkeankeltainen, että se melkein sinerteli; ja hänen kamarineitsyensä, jonka mielestä tuo tukan tuuheus varmaankin oli kaunistukseksi, ei ollut asiaa juuri liioin parantanut sillä, että hän oli kähertänyt hiuksia kelmeitten kasvojen ympärille, jotka siitä saivat melkein ruumiinkaltaisen, Tuonelaa muistuttavan muodon. Ja päällepäätteeksikin vielä prinsessa oli valinnut vaaleanvihreän silkkileningin, joka teki hänen kasvonsa vieläkin enemmän haahmontapaisiksi.
Qventin seurasi tätä oudonnäköistä olentoa katseilla, joissa uteliaisuuteen sekaantui surkuttelua, sillä tätä jälkimäistä tunnetta jokainen prinsessan katse ja liike nostatti. Mutta yhtäkkiä astui saliin vielä kaksi naista toisesta ovesta.
Toinen niistä oli sama nuori neito, joka Ludvigin käskystä oli tarjonnut Qventin'ille hedelmiä tuon merkillisen aamiaisaterian aikana Lilja-ravintolassa. Ja nyt, koska siihen oli liittynyt koko se salainen viehätys, jonka harppua soittava tuntematon haltija oli nostattanut Durward'in sydämessä sekä se tieto, että hänellä oli mahtavan kreivikunnan korkeasukuinen perillinen edessään, teki neidon kauneus vielä monin verroin suuremman vaikutuksen kuin ensi kerralla, jolloin hän oli luullut tyttöä vain halvan krouvarin tyttäreksi, joka palveli rikasta ja oikullista porvaria. Qventin ihmetteli nyt miten hän koskaan oli voinut olla huomaamatta neidon todellista säätyä. Olihan nytkin hänen pukunsa melkein yhtä yksinkertainen, nimittäin musta surupuku, ilman minkäänlaisia koristuksia. Päähineenä oli ainoastaan musta suruharsohuntu, joka oli kokonaan taaksepäin työnnetty, niin että kasvot olivat aivan peittämättä. Ja tuo tieto hänen todellisesta säädystään antoi Durward'in silmissä hänen kauniille varrelleen uuden arvokkaisuuden, hänen astunnalleen uuden hienouden, sekä hänen säännöllisille kasvoilleen, hänen ihanalle iholleen sekä hänen säihkyville silmilleen korkeaa sukuperää ilmaisevan ylevyyden, mikä vielä kohotti niiden kauneutta.
Kuolemanrangaistuksenkaan uhalla ei Durward olisi voinut hillitä itseään osoittamasta tälle kaunottarelle sekä hänen seurakumppanilleen samaa kunnioitusta kuin äsken prinsessan kuninkaalliselle arvolle. He vastaanottivat hänen kohteliaisuutensa niinkuin ihmiset, jotka ovat tottuneet alamaisten kunnianosoituksiin, ja vastasivat siihen armollisesti. Mutta Qventin'in mielestä — ehkäpä se oli vain nuoren mielen kuvittelua — näytti siltä, kuin nuorempi neito olisi hiukan punastunut, luonut silmänsä maahan ja joutunut ikäänkuin hämilleen, hiukkasen vain, vastatessaan nuorukaisen soturintapaiseen tervehdykseen. Se johtui varmaankin siitä, että neidon mieleen muistui rohkea tuntematon nuori herra vastapäätä olevassa tornissa Lilja-ravintolassa. Mutta johtuiko tuo hämilläolo mielipahasta? Siihen kysymykseen ei Durward voinut vastata.