Nuoren kreivintyttären seuralainen, hänkin koruttomassa puvussa, aivan mustissa, oli siinä iässä, jolloin naiset tahtovat pitää kiinni kauneudenmaineestaan, mikä vuosi vuodelta on alkanut haihtua. Hänessä oli vielä kyllin kauneuden tähteitä säilynyt, niin että selvään näkyi, kuinka suuri hänen viehätysvoimansa aikoinaan oli mahtanut olla; ja hänen käytöksensä osoitti selvästi, että hän ei ainoastaan muistellut olleita ja menneitä voittoja, vaan myös vielä toivoi tulevaisia. Hän oli pitkä vartaloltaan ja sulava liikkeiltään, vaikka vähän ylpeännäköinen ryhdiltänsä, ja hän vastasi Qventin'in tervehdykseen armollisella ja suosiollisella hymyllä, jonka jälkeen hän heti kuiskasi jotain nuoren kumppaninsa korvaan. Tämä kääntyi soturin puoleen, ikäänkuin vanhemman neidon kehoitusta totellen, mutta vastasi sittenkin silmiään kohottamatta Qventin'iin. Durward ei voinut olla olettamatta, että tuo kuiskaus oli kehoituksena nuorelle neidolle katsomaan miten pulska poika hän oli; ja hänelle oli mieleen (enpä kuitenkaan tiedä miksi), että nuori krevitär ei huolinut katsahtaa häneen saadaksensa omin silmin vakuutuksen kuiskauksen totuudesta. Luultavasti hän arveli sen osoittavan, että heidän välillään oli jo syntynyt jonkunlainen salainen side, joka teki jokaisen pikku seikankin tärkeäksi.
Tämä ajatus oli kuitenkin vain hetkellinen, sillä koko hänen huomionsa kiintyi heti Johanna prinsessan sekä molempien toisten neitojen puheeseen. Prinsessa oli heidän astuessaan sisään seisahtunut paikalleen; epäilemättä hän itsekin tiesi, ettei hän astunut kauniisti; ja koska hän vastaanottaessaan heidän tervehdyksensä ja vastatessaan siihen oli hiukan ujo, niin vanhempi vieraista neidoista ei arvannutkaan kuinka korkeasäätyinen henkilö hänellä oli edessään, vaan alkoi puhutella prinsessaa tavalla, joka osoitti, että hän puheellaan luuli pikemmin suovansa jotain armoa, kuin saavansa semmoista.
»Onpa hauska, korkeasukuinen neiti», virkkoi hän hymyllä, jonka tuli samassa osoittaa sekä nöyryyttä että rohkaisua, »että meidän vihdoin viimeinkin on sallittu puhutella niin arvoisaa, omaan sukupuoleemme kuuluvaa henkilöä kuin te näytätte olevan. Totta puhuen ei meillä ole ollut liiaksi syytä olla kiitollisia Ludvig kuninkaan kohteliaisuudesta vieraitansa kohtaan. — Älä, rakkaani, huoli nykiä minua hihasta — minä näen tämän nuoren neidon silmistä, että hän surkuttelee meidän tilaamme. — Sen jälkeen kun me tulimme tänne, korkea-arvoinen neiti, ei meitä ole pidetty juuri vankeja paremmin. Tuhannet kerrat kehoitettuaan meitä alistamaan asiamme ja persoonamme Ranskan suojeluksen alle antoi tuo Kaikkein Kristillisin Kuningas meille majapaikaksi ensin huonon ravintolan ja nyt syrjäisen nurkkakammion tässä koinsyömässä palatsissa, josta meillä vain päivänlaskussa on lupa lähteä ulos ilmailemaan, ikäänkuin me olisimme yölepakoita tai tarhapöllöjä, joiden näyttäytyminen päivänvalossa muka ennustaisi pahaa.»
»Minulla on paha mieli», sanoi prinsessa sammaltaen, ollen hämillään tästä puheenaineesta, »ettei meidän tähän asti ole ollut mahdollista kestitä teitä arvonne mukaisesti. — Teidän veljentyttärenne, toivoakseni, on kuitenkin tyytyväisempi?»
»Paljon, paljon tyytyväisempi kuin voinkaan sanoin selittää», vastasi nuori kreivitär. — »En pyytänyt muuta kuin suojaa, ja olen saanut täällä sen lisäksi yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. Edellisen asuinpaikkamme yksinäisyys sekä nykyisen asuntomme vieläkin suurempi rauha lisää minun silmissäni sen armon moninkertaiseksi, jonka kuningas meille onnettomille pakolaisille on suonut.»
»Vaiti, hupsu tyttö», virkkoi vanhempi neito, »ja puhukaamme suumme puhtaaksi, koska viimeinkin olemme kolmen kesken naisen kanssa — kolmen kesken, sanon minä, sillä eihän tuo pulska soturi tuossa ole muuta kuin kuvapatsas, hän kun ei näytä osaavan liikuttaa jäseniänsäkään, eikä liioin kuulu osaavan käyttää suutansa, ei ainakaan millään sivistyneellä kielellä — koska, sanon minä, ei kukaan muu kuin tämä korkea-arvoinen neito voi ymmärtää puhettamme, niin tunnustan kun tunnustankin, etten vielä ikänäni ole mitään niin katunut kuin tätä matkaa tänne Ranskanmaalle. Minä toivoin loistavaa vastaanottoa, turnajaisia, karuselleja, juhlamenoja sekä juhlapitoja; mutta sen sijaan ei meidän osaksemme ole tullut muuta kuin yksinäisyyttä ja unohdusta. Ylhäisin vieras, jonka kuningas esitti meille, oli mustalaislurjus, jonka välityksellä hän käski meidän hoitaa kirjeenvaihtoamme Flanderissa olevien ystäviemme kanssa. — Mutta kenties», jatkoi hän, »aikoo hän valtioviisaudessaan pitää meidät lukon takana elämämme loppuun saakka, jotta hän sitten, kun ikivanha Croyen suku on sukupuuttoon hävinnyt, saisi meidän tiluksemme käsiinsä. Niin armoton ei kuitenkaan Burgundin herttuakaan ollut; hän tarjosi toki veljentyttärelleni puolison, vaikka pahanluontoisenkin.»
»Minun mielestäni luostarihuntu olisi tervetulleempi kuin pahanluontoinen puoliso», virkkoi prinsessa, joka tuskin sai tilaisuuden sanoa jonkun sanan väliin.
»Pitäisihän ihmisellä kuitenkin olla valta valita, korkea-arvoinen neito», vastasi puhelias kreivitär. »Veljentyttäreni puolesta minä muuten puhunkin, sen Jumala tietää; sillä mitä minuun tulee, olen jo aikoja sitten luopunut kaikista tulevaisuustoiveista. Te hymyilette, näen minä, mutta, niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi, se on ilmeinen tosi. — Vaan ei se kuitenkaan ole mikään puolustus kuninkaalle, jonka käytös samoinkuin ulkomuotokin pikemmin sopisi vanhalle Michaud'lle, gentiläiselle rahanvaihtajalle, kuin Kaarle Suuren jälkeläiselle.»
»Lakatkaa!» sanoi prinsessa, ja hänen äänensä kuulosti hiukan ankaralta; »muistakaa että te puhutte minun isästäni.»
»Teidän isästännekö?» huudahti burgundilainen neito hämmästyneenä.