»Niin, minun isästäni», toisti prinsessa arvokkaasti. »Minä olen Ranskan prinsessa Johanna. — Mutta älkää kuitenkaan olko peloissanne, korkea-arvoinen neito», jatkoi hän luonnostaan lempeällä äänellä, »ei teidän aikomuksenne ollut pahoittaa mieltäni, enkä minä olekaan pahoillani. Luottakaa minuun, että olen tekevä mitä ikänä voin, jotta tämä maanpakolaisuus olisi teille sekä tälle miellyttävälle nuorelle neidolle vähemmän rasittava. Voi, tosin minun valtani ei ole suuri, mutta miellelläni koetan auttaa teitä.»
Syvästi, alamaisesti kumartaen kreivitär Hameline de Croye, se oli vanhemman neidon nimi, vastasi prinsessan suosiolliseen tarjoumukseen. Krevitär oli kauan aikaa oleskellut hovissa, hän tunsi täsmälleen hovitavat ja noudatti tarkasti sitä sääntöä, joka on kaikkien aikakausien hovilaisille ominainen, sitä nimittäin, että vaikka he keskenään puhellessaan tavallisesti keskustelevat herrasväkensä hullutuksista ja paheista sekä siitä vääryydestä ja kylmäkiskoisuudesta, jolla tämä herrasväki heitä muka kohtelee, he eivät sittenkään koskaan hiiskahda sanaakaan sellaisista asioista hallitsijan tai jonkun hänen sukulaisensa kuullen. Neiti Croye oli siis kovin pahoillansa siitä onnettomasta erehdyksestä, joka oli saattanut hänet lausumaan niin sopimattomia sanoja Ludvig kuninkaan tyttären läsnäollessa. Hänen mielipahan ilmaisuillaan ja anteeksipyynnöillään ei olisi ollut mitään loppua, ellei prinsessa olisi pyytänyt häntä niistä lakkaamaan ja jälleen rauhoittumaan mitä lempeimmillä sanoilla, jotka kuitenkin Ranskan tyttären suussa olivat käskyn veroiset, kieltäen kerta kaikkiaan kaikki puolustukset ja selitykset.
Prinsessa kävi sitten arvokkaasti istumaan, mikä sopi hänelle erittäin hyvin, ja käski myös molempien muiden naisten istua, yhden kummallekin sivulleen, jota käskyä nuorempi vieras totteli luonnollisella ja kunnioittavalla ujoudella, mutta vanhempi nainen teeskennellyllä nöyryydellä ja alamaisuudella. Heidän keskustelunsa jatkui nyt niin hiljaisella äänellä, ettei vartija kuullut siitä mitään. Hän vain huomasi, että prinsessa näytti osoittavan paljon suosiota nuoremmalle, miellyttävämmälle neidolle, ja että kreivitär Hameline, vaikka hän puhelikin paljoa enemmän, tällä puheensa ja mielistelynsä tulvalla veti paljoa vähemmän Johannan huomion puoleensa kuin veljentytär lyhyillä, ujoilla vastauksillaan hänelle tehtyihin kysymyksiin.
Tämä keskustelu ei ollut vielä neljännestuntiakaan kestänyt, kun ovi salin alipäässä aukeni ja eräs mies, ratsastusviitta hartioillaan, astui sisään. Totellen kuninkaan käskyä ja seuraten sitä lujaa päätöstä, ettei häntä enää toista kertaa saisi tavata uneliaana vahtivirassaan, Qventin heti astui tulijaa vastaan, pysähtyi vieraan ja naisten väliin ja käski hänen paikalla poistua.
»Kenenkä käskystä?» kysäsi vieras ylenkatseellisella kummastuksella.
»Kuninkaan käskystä», virkkoi Qventin lujasti, »jonka noudattamista minä olen tähän asetettu valvomaan.»
»Eihän toki Orleans'in Ludvigia vastaan!» sanoi herttua, heittäen pois viittansa.
Nuorukainen oli hetken aikaa kahden vaiheilla. Mitenkä hän voisi pakoittaa tämän käskyn noudattamiseen kuningassuvun ylimmäistä prinssiä, joka, niinkuin huhu yleisesti kertoi, oli kuninkaan tuleva vävy?
»Herttuaallinen ylhäisyys», sanoi hän, »te olette liian suuri herra, että minun sopisi vastustaa teidän tahtoanne. Mutta toivonpa teidän, herra herttua, todistavan puolestani, että olen täyttänyt vartiovirkani velvollisuuden niin pitkälle kuin te sen sallitte.»
»Ole huoleti — ei sinulle tästä tule nuhteita, nuori soturi», vakuutti Orleans'in herttua; ja sitten, käyden peremmälle saliin, hän tervehti prinsessaa sillä väkinäisyydellä, joka aina pilkisti hänen höyliytensä takaa hänen puhutellessaan morsiantansa.