»Minä olin päivällisellä Dunois'in kanssa», virkkoi herttua, »ja kun siellä kuulin Roland'in salissa olevan vieraita, niin olin siksi rohkea, että tulin niiden lukua lisäämään.»
Onnettoman Johannan kalpeille poskille lennähtävä puna, joka silmänräpäyksen ajaksi soi hänen muodollensa kauneuden välähdyksen, osoitti selvään, että tämä seuran lisäys ei ollut hänelle epämieluisa. Hän esitti heti herttuan molemmille Croyen kreivittärille; jotka tervehtivät häntä hänen korkealle sukuperälleen tulevalla alamaisuudella; ja sitten prinsessa, viitaten tuoliin, käski hänen istahtamaan ja ottamaan osaa heidän keskusteluunsa.
Herttua ei sanonut kuitenkaan olevansa siksi rohkea, että hän tämmöisessä seurassa istahtaisi tuolille; hän otti tyynyn eräältä istuimelta, laski sen maahan kauniin, nuoren Croyen krevittären jalkojen juureen, ja istahti siihen sillä tavalla, että hän, osoittamatta epäkohteliaisuutta prinsessalle, kuitenkin saattoi kääntää suurimman huomionsa Johannan suloisen naapurin puoleen.
Ensi alussa näytti siltä kuin tämä asia olisi ollut morsiamelle pikemmin mielihyväksi kuin pahaksi. Hän itse yllytti herttuan kohteliaisuutta ihanaa vierasta kohtaan, ja näytti arvelevan, että sulhasen ritarillisuus oli hänelle itselleenkin kunniaksi. Mutta Orleans'in herttuassa, joskin hän oli tottunut kuninkaan läsnäollessa alistamaan tahtonsa setänsä kovan ikeen alle, oli kuitenkin sen verran prinssin luonnetta, että hän heittäytyi mielitekojensa valtaan niinpian kun hillitsijä oli poissa. Käyttäen hyväkseen korkean arvonsa oikeutta, mikä salli hänen laiminlyödä tavallisia seuramenoja ja tekeytyä kerrassaan tuttavalliseksi, hän rupesi innokkaasti ylistelemään Isabella kreivittären kauneutta ja antoi sanojensa tulvailla esiin hillitsemättömällä rohkeudella — ehkäpä siihen oli osittain myös syynä viini, jota hän oli nauttinut tavallista suuremmassa määrässä, silla Dunois ei ollut mikään Bakkhuksen vihamies. — Viimeinpä näytti siltä kuin hän olisi ollut melkein rakastunut, ja prinsessa miltei aivan unhoitettu.
Mielittelyt, joiden hän salli virrata suustansa, eivät olleet mieleen muille kuin vain yhdelle ainoalle henkilölle koko tässä seurassa. Hameline krevitär kuvitteli näet jo mielessään sitä kunniaa, että avioliitto kuninkaallisen suvun ylimmäisen prinssin kanssa tulisi toimeen; ja Isabellan korkeaan sukuperään, kauneuteen sekä laajoihin maatiluksiin nähden tuo korkealle lentävä toivo ei suinkaan olisi näyttänyt mahdottomalta vähemmänkin mielikuvitteluille herkän katselijan silmissä, jos vain, mahdollisuuden ehtoja punnitessa, ei ottanut Ludvig kuninkaan tuumia lukuun. Nuorempi kreivitär puolestaan kuunteli herttuan koreita puheita pelolla ja hämmästyksellä, aika ajoittain luoden rukoilevan silmäyksen prinsessaan, ikäänkuin anoen häneltä apua. Mutta loukattu sydämen rakkaus ja hänen luontainen ujoutensa olivat saattaneet Johannan aivan kykenemättömäksi ottamaan osaa puheeseen; ja viimein, jollemme ota lukuun muutamia kohteliaita huudahduksia Hameline neidon puolelta, puhuminen jäi kokonaan herttuan valtaan, ja keskustelun aineena oli yksistään nuorempi Croyen kreivitär, jonka kauneutta herttua ylisteli koreimmalla kaunopuheisuudella.
Eipä sovi myöskään jättää mainitsematta, että vielä kolmaskin läsnäolija oli pahoillaan, nimittäin huomaamatta jäänyt vartija, joka, mitä hartaammaksi herttuan puhe kiihtyi, sitä enemmän näki ihanien unelmiensa sulavan kuin vahan päivänpaisteessa. Viimein Isabella kreivitär rohkaisi mielensä ja yritti katkaista nuo puheet, jotka jo alkoivat tulla hänelle inhottavan vastenmielisiksi, varsinkin kun hän näki, miten tuskallisen vaikutuksen herttuan käytös teki prinsessaan.
Kääntyen Johannan puoleen krevitär ujosti, mutta jotenkin lujasti sanoi haluavansa pyytää häneltä armonosoitusta, koska prinsessa oli luvannut hänelle suojaansa. »Olkaa niin hyvä, kuninkaallinen korkeus», virkkoi hän, »ja koettakaa vakuuttaa Orleans'in herttualle, etteivät Burgundin naiset, vaikk'eivät he lienekään älyltään ja seurataidoltaan Ranskan naisten vertaisia, toki ole niin mielettömiä houkkapäitä, ettei heitä huvittaisi mikään muu paitsi tuollaiset ylenpalttiset mielistelyt.»
»Mieltäni pahoittaa», sanoi herttua, ennenkuin prinsessa kerkesi vastata, »että te noilla sanoillanne samalla teette pilkkaa niin hyvin Burgundin naisten kauneudesta kuin myös Ranskan ritarien vakavuudesta. Jos olemmekin liian hätäiset ilmaisemaan ihastustamme, niin se johtuu siitä, että me rakastamme samalla tavalla kuin sodimmekin, suomatta kylmälle aprikoimiselle sijaa sydämessämme, ja että me olemme yhtä nopeat antautumaan kaunottaren vangeiksi kuin voittamaan urhoja.»
»Meidän maan naisten kauneus», sanoi nuori kreivitär nuhtelevammalla äänellä, kuin mitä hän vielä tähän saakka oli uskaltanut käyttää korkeasukuista ihailijaansa kohtaan, »saattaa yhtä vähän vaatia semmoisia voittoja, kuin Burgundin miesten urhous taipuu suomaan toisille voittoa.»
»Minä kunnioitan teidän isänmaanrakkauttanne, kreivitär», virkkoi herttua, »enkä minä tahdo väittääkään lauseenne loppuosaa vastaan, ennenkuin joku Burgundin ritari peitsi ojennuksissa tarjoutuu sitä puolustamaan. Mutta mitä siihen vääryyteen tulee, jonka olette teidän kotimaanne kaunottarille tehnyt, niin vetoan teistä — teihin itseenne. — Katsokaa tähän», hän viittasi suureen, Venetsian vapaavallan lahjoittamaan peiliin, jollaiset esineet siihen aikaan olivat hyvin harvinaisia ja kalliita, »ja sanokaa katsoen siihen, mikä sydän voisi tähän kuvastuvaa suloa vastustaa?»