Iloissaan siitä että hän niin vähällä oli päässyt, mutta sydämessään inhoen sitä kylmäveristä armottomuutta, jota kuningas oli vaatinut häneltä virkavelvollisuuden täyttämisessä, meni Durward hänelle neuvottuun huoneeseen, riensi rappusia alas ja ilmoitti kuninkaan käskyn Olivier'ille, joka alhaalla pihalla odotti. Viekas parranajaja kumarsi, huoahti ja hymyili vielä tavallista laupiaammalla tavalla, lausuessaan nuorukaiselle jäähyväiset; ja sitten he erosivat, Qventin mennen kasarmiin, Olivier kuninkaan käskyä kuulemaan.
Tässä kohdassa ne muistelmat, jotka pääasiallisesti ovat olleet tämän tositarinan perustana, valitettavasti olivat vaillinaiset; sillä koska ne enimmästä päästä olivat kirjoitetut Durward'in kertomuksen mukaan, eivät ne voineet sisältää sitä keskustelua, joka hänen poissaollessaan tapahtui kuninkaan ja hänen salaisen neuvonantajansa välillä. Hyväksi onneksi sisältää kuitenkin Hautlieun kirjasto käsinkirjoitetun kappaleen Jean de Troyes'n Chronique Scandaleuse'ä, joka on paljoa täydellisempi kuin painettu; ja onpa siihen vielä liitetty useampia merkillisiä muistiinpanoja, jotka — niin olisimme taipuvaiset luulemaan — Olivier itse luultavasti on kirjoittanut kuninkaansa kuoleman jälkeen ennenkuin hänelle sattui se onni, että hän sai jo kauan aikaa täydesti ansaitun hirsinuoran palkaksensa. Tästä käsikirjoituksesta on meidän onnistunut saada täydellinen tieto tuon halpasukuisen suosikin keskustelusta Ludvigin kanssa tässä tilaisuudessa, ja tämä keskustelu valaisee selvästi mainitun kuninkaan valtiovehkeitä, joista me muuten kenties olisimme turhaan koettaneet ottaa selkoa.
Tullessaan Roland'in saliin suosittu palvelija tapasi kuninkaan istumassa mietteissään sillä tuolilla, jonka hänen tyttärensä muutamia minuutteja aikaisemmin oli jättänyt. Olivier tunsi tarkoin herransa luonteen ja senvuoksi hän kuulumattomin askelin hiipi kunnes hän oli joutunut kuninkaan näkyviin ja siten saattanut hänet huomaamaan hänen läsnäolonsa; sen jälkeen hän taas nöyrästi peräytyi hänen silmiensä edestä, kunnes saisi käskyn puhua tai kuunnella. Kuninkaan ensimäiset sanat eivät kuuluneet hauskoilta: — »Kas niin, Olivier, sinun viekkaat tuumasi sulavat sulamistaan, niinkuin lumet etelätuulen puhaltaessa. — Embrun'in pyhä Neitsyt auttakoon meitä, etteivät ne vain olisi noiden lumivyöryjen kaltaisia, joista Sveitsin maamoukat aina kertovat niin kummia juttuja, ja romahtaisi meidän päähämme.»
»Mielipahakseni olen kuullut, kuninkaallinen majesteetti, ettei kaikki ole hyvin», vastasi Olivier.
»Ei ole hyvin!» huusi kuningas kavahtaen ylös ja ruveten kiireisin askelin astumaan edestakaisin salissa. — »Kaikki on pahoin, mies, — ja melkein niin pahoin kuin vain suinkin voi olla — ja se kaikki johtuu sinun hyvästä, romanttisesta neuvostasi, että minä, juuri minä, rupeaisin onnettomien neitosten suojelijaksi! Burgundi, kuules mies, varustelee sotaa ja on yhdistymäisillään liittoon Englannin kanssa. Ja Edvard kuningas, jonka väki on nyt joutilaana kotona, aikoo ryöpsäyttää meidän niskaamme kaikki nuo tuhannet onnettoman Calais'n portin kautta. Jos vain jompikumpi olisi itsekseen, niin saisin hänet leppymään mielistelemällä tai en pelkäisi häntä; mutta molemmat yhdessä liitossa, yhdessä liitossa — ja lisäksi vielä tuon Saint-Paul konnan tyytymättömyys ja uskottomuus! — Ja kaikki se on sinun syytäsi, Olivier, kun annoit minulle sen neuvon, että ottaisin nuo naikkoset turviini, ja käyttäisin kirottua mustalaista sanansaattajana kreivitärten ja heidän vasalliensa välillä.»
»Herra kuningas», virkkoi Olivier, »muistattehan mitkä syyt toin esiin. Kreivittären alusmaat ovat juuri Burgundin ja Flanderin rajalla — hänen linnaansa on melkein mahdoton rynnäköllä valloittaa — hänen oikeutensa useampiin läheisiin tiluksiin ovat sitä laatua, että kun niitä vain lujasti kannatetaan, siitä epäilemättä tulisi paljon kiusaa Burgundin herttualle, jos nimittäin tämä neito joutuisi naimisiin Ranskalle suosiollisen miehen kanssa.»
»Se oli, se oli todellakin viehättävä syötti», sanoi kuningas, »ja jos vain me olisimme voineet pitää hänet täällä salassa, niin olisimme voineet toimittaa tälle rikkaalle perijättärelle semmoisen avioliiton, joka olisi ollut suureksi hyödyksi Ranskalle. — Mutta tuo kirottu mustalainen — kuinka saatoit sinä ehdoittaa tuommoista pakanallista koiraa toimeen, johon luotettavaa miestä tarvittiin?»
»Olkaa niin hyvä ja muistakaa», vastasi Olivier, »että te itse, kuninkaallinen majesteetti, aivan liiaksi uskoitte häneen — paljon enemmän kuin mitä minä olin ehdoittanut. Hän olisi saattanut ehkä uskollisesti perille kirjeen kreivittären sukulaiselle, jossa häntä kehoitettiin pitämään puoltansa linnassaan, ja luvattiin joutuisaa apua. Mutta teidän, herra kuningas, piti kaiken mokommin koettaa hänen ennustustaitoansa; ja siten hän pääsi salaisuuksien perille, joita maksoi vaivaa ilmoittaa Kaarle herttualle.»
»Häpeäksi minulle, häpeäksi minulle!» sanoi Ludvig. »Mutta Olivier, kuuluvathan nuo pakanat olevan viisasten kaldealaisten sukua, jotka osasivat ottaa selvän tähtien salaisuuksista Schinar'in tasangoilla.»
Olivier tiesi, että hänen herransa, vaikka hän olikin järjeltään erittäin terävä ja neuvokas, oli sangen taipuvainen uskomaan ennustajien, tähtienselittäjien ja tietäjien valheita sekä koko tuota joukkiota, joka on tuntevinansa salaisia tieteitä; tiesipä Olivier senkin, että kuningas itsekin luuli olevansa taitava noissa asioissa. Hän ei siis uskaltanut sen enempää väitellä vastaan, huomauttipa vain, ettei mustalainen ollut kyennyt ennustamaan omaa kohtaloansa, koska hän muuten ei olisi palannut Tours'iin takaisin ja siten pelastanut itsensä ansaitusta hirsipuusta.