»Se sattuu sangen usein», vastasi Ludvig toimessaan, »että ne, joilla on profeetallinen ennustuskyky, eivät kuitenkaan voi ennakolta nähdä tapauksia, jotka koskevat heidän omaa persoonaansa.»
»Jos suvaitsette, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi suosikki, »niin sanoisin sen minusta näyttävän siltä, kuin mies ei näkisi kättänsä omassa kädessään olevan kynttilän valossa, vaikka hän näkeekin kaikki muut esineet kamarissa.»
»Mutta eipä hän voi nähdä omia kasvojaankaan sen kynttilän valossa, vaikka siinä kaikkien muiden kasvot näkyvätkin», vastasi Ludvig, »tämä vastaus sopii paremmin tähän seikkaan. — Mutta se ei kuulukaan siihen, mitä minulla nyt on mielessä. Mustalainen on saanut ansaitun palkkansa, rauha siis hänelle. — Mutta nuo kreivittäret! — Ei siinä kyllin, että Burgundi uhkaa sotaa sen johdosta, että olen heille suonut turvapaikan, vaan näyttääpä heidän olonsa täällä sitä paitsi tulevan esteeksi minun tuumilleni omassakin perhekunnassani. Minun typerä serkkuni, Orleans'in herttua, on tuskin vielä nähnyt muuta kuin vilahduksen tuosta tyttöletukasta, mutta tohdinpa ennustaa, että tämä vilahdus on tehnyt hänet vielä vähemmän taipuvaiseksi avioliittoon Johanna prinsessan kanssa.»
»Voittehan te, kuninkaallinen majesteetti», vastasi neuvonantaja, »lähettää kreivittäret takaisin Burgundin herttuan luo ja sillä hinnalla sopia hänen kanssaan. Moni kyllä saattanee mutista ja sanoa sellaista menettelyä epäkunnialliseksi; mutta jos pakko vaatii sellaista uhrausta.» — —
»Jos etuni vaatisi sitä uhrausta, Olivier, niin uhraus tehtäisiin ilman mitään epäilystä», vastasi kuningas. »Minä olen vanha, paljon kokenut lohi, enkä huoli tarttua onkijan koukkuun vain sen syyn nojalla, että se muka on peitetty tuolla »kunnia» nimisellä höyhenellä. Mutta pahempi kuin epäkunniallisuus olisi se seikka, että me, lähettämällä nuo neidot takaisin Burgundiin, luopuisimme kaikista niistä edullisista toiveista, joiden tähden me tarjosimme heille turvapaikan. Oikeinhan sydäntäni särkee ajatellessani, että täytyisi luopua tästä tilaisuudesta, jolloin me voisimme istuttaa jokun ystävämme ja Burgundin vihollisen aivan herttuan alusmaitten keskelle sekä niin lähelle tyytymättömiä Flanderin kaupungeita. Olivier, en voi päästää käsistäni niitä etuja, joita meidän tuumamme naittaa tämä tyttö jollekulle sukuni ystävälle, näkyy tarjoavan.»
»Voisittehan, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi Olivier hetken mietittyään, »suoda tytön käden jollekulle luotettavalle ystävälle, joka ottaisi kaiken moitteen päällensä ja salaa edistäisi teidän etuanne, vaikka te julkisesti saisittekin sanoa, ettei teillä ole mitään tekemistä itse asian kanssa.»
»Ja mistäpä minä semmoisen ystävän löytäisin?» sanoi Ludvig. »Jos minä antaisin tuon tytön jollekulle vallattomista ja tottelemattomista aatelisherroistani, niin enkö samalla tekisi häntä itsenäiseksi? Ja eivätkö kaikki minun valtiolliset hankkeeni monen vuoden kuluessa ole juuri sitä tarkoittaneet, että estäisin heitä itsenäisiksi pääsemästä? — Dunois tosin — häneen, häneen yksin voisin kenties luottaa. — Hän pitäisi Ranskan kruunun puolta, vaikka olisi missä paikassa hyvänsä. Mutta korkeat paikat ja rikkaus muuttavat ihmismielen — en huoli edes häneen luottaa.»
»Saattaisittehan te, kuninkaallinen majesteetti, löytää toisiakin», virkkoi Olivier laupeimmalla äänellänsä ja mielistelevämmin kuin mitä hänen tapansa enimmäkseen oli, koska kuningas salli hänen puhua jokseenkin vapaasti, miehiä, jotka kokonaan riippuvat teidän armostanne ja suosiostanne, ja jotka eivät teidän kannatuksettanne tule paremmin toimeen kuin auringotta ja ilmattakaan — miehiä, jotka ovat enemmän ymmärryksen kuin teon miehiä — miehiä, jotka» — —
»Miehiä, semmoisia kuin sinä itse, haa!» sanoi Ludvig kuningas. — »Ei, Olivier, niin totta kuin olen kristitty, sen nuolen sinä kovin hätäisesti ammuit! — Kuinka! Minä osoitan tosin sinulle sen armon, että luotan sinuun, ja annan sinun palkinnoksi siitä joskus hiukan höyhennellä alamaistani; mutta luuletko sillä ansainneesi puolisoksesi tuon ihmeen ihanan olennon, joka vielä päälle päätteeksi on krevitär kaikkein korkeinta lajia? — Sinäkö — sinä, sanon minä, joka olet halpa sukuperältäsi, ja vielä halvempi kasvatukseltasi, sinä, jonka viisaus, jos sitä kaikkein parhaimmaksikin arvioipi, on sukua viekkaudelle, ja jonka urhous on sangen epäillyttävää lajia?»
»Kuninkaallinen majesteetti, te syytätte minua rohkeudesta, johon en olekaan syypää, kun luulette minun niin korkealle pyrkivän», sanoi Olivier.