»Se on hauska kuulla, mies», vastasi kuningas; »ja totta puhuen, pidänpä sinun järkeäsi sitä suuremmassa arvossa kun sanot, ettei sinulla semmoista unelmaa ollut mielessäsi. Mutta soittipa minun ymmärtääkseni sinun puheesi kummallisesti sitä nuottia. — No niin, palatkaamme taas asiaan. — En uskalla naittaa tätä kaunotarta kellekään alamaisistani — en uskalla lähettää häntä takaisin Burgundiin — en uskalla toimittaa häntä Englantiin tai Saksaan, missä hän luultavasti joutuisi jonkun saaliiksi, joka olisi taipuvaisempi tekemään liiton Burgundin kuin meidän kruunumme kanssa, ja joka olisi halukkaampi masentamaan Gent'in ja Lüttich'in kunnon napisijoiden rohkeutta kuin antamaan heille sellaista terveellistä apua, että Kaarle Rohkea, lähtemättä oman maansa rajojen ulkopuolelle, aina voisi kylliksi käyttää sotaista urhouttaan. — Ovathan nuo porvarit, Lüttich'in miehet varsinkin, jo niin kypsät kapinaan, että he yksistäänkin kylliksi kiihoitettuina ja kannatettuina antaisivat rakkaalle serkullemme työtä pitemmäksi kuin vuoden ajaksi — varsinkin jos heillä vielä olisi joku sotaisa Croyen kreivi selkävarana. — Voi Olivier! tuo tuuma on siksi loistava, ettei siitä voi tuskatta luopua. — Eikö sinun kekseliäs pääsi voi keksiä, mitään keinoa?»
Olivier oli kauan aikaa vaiti — sitten hän vihdoin vastasi: »Mitä jos avioliitto saataisiin toimeen Isabella kreivittären ja nuoren Aadolfin, Geldern'in herttuan välillä?»
»Kuinka!» huudahti kuningas kummastuksella. »Uhraisinko lisäksi tytön, ja vielä niin suloisen tytön, tuolle hurjalle lurjukselle, joka syrjäytti vallasta ja heitti vankeuteen oman isänsä, vieläpä usein on häntä kuolemallakin uhannut! — Ei, Olivier, ei! — Se olisi liikaa, sanomatonta julmuutta meidänkin molempien työksemme, vaikka aina niin järkähtämättä pidämmekin hyvää tarkoitustamme, Ranskan rauhaa ja onnea, silmällä, ja niin vähän välitämme keinoista, joilla tarkoituksen perille pääsemme. Paitsi sitä on hänen herttuakuntansa kovin kaukana meistä, ja häntä vihataan Gent'issä sekä Lüttich'issä. — Ei, ei — en minä tahdo kuullakaan Geldern'in Aadolfista — keksi joku muu.»
»Minun keksimiskykyni on lopussa, kuninkaallinen majesteetti», sanoi neuvonantaja. »Ei minulle satu mieleen ainoatakaan, joka kelpaisi Croyen kreivittären puolisoksi, ja samalla sopisi teidän tarkoituksiinne. Hänellä pitäisi olla monta monituista avua: — hänen pitäisi olla teidän ystävänne — Burgundin vihollinen — tarpeeksi valtioviisas osataksensa taivuttaa lüttichiläisten ja gentiläisten suosion puoleensa, ja tarpeeksi urhokas voidakseen puolustaa pientä alusmaatansa Kaarle herttuan voimaa vastaan — korkeasukuinen sitä paitsi — pidättehän te, kuninkaallinen majesteetti, sitäkin välttämättömänä — ja erinomainen, nuhteeton tavoiltaan vielä kaiken päälliseksi.»
»Ei, Olivier», sanoi kuningas, »en minä — en minä niin kovin paljon, arvelin sanoa, pane painoa tavoille. Mutta mielestäni tulisi Isabellan puolison olla hiukkasen vähemmän yleisesti ja julkisesti inhottu kuin Geldern'in Aadolf. — Esimerkiksi, koska ei taida muu auttaa kuin että itse ehdoitan jotakuta — miksei Wilhelm de la Marck?»
»Niin totta kuin toivon autuaaksi pääseväni, herra kuningas», vastasi Olivier, »eipä minun sovi valittaa, että te vaaditte liian suurta kuntoa siltä onnelliselta mieheltä, jos teille tuo Ardennivuoriston hurja metsäkarju kelpaa. De la Marck! — Onhan hän julkisin rosvo ja murhamies koko rajaseudulla — paavin pannaan julistama tuhannen rikoksen tähden.»
»Kyllä me sen julistuksen saamme peruutetuksi, Olivier veikkonen — Pyhä
Kirkko on armollinen.»
»Hän on melkein henkipatto», jatkoi Olivier, »ja Saksan keisarikunnan pannan alainen, jonka Regensburg'in oikeuskamari on julistanut.»
»Senkin pannan me saamme kumotuksi, Olivier veikkonen», jatkoi kuningas yhä samalla äänellä; »tottahan keisarillinen oikeuskamari tottelee järkisanoja.»
»Ja olkoon että hän on aatelista sukuperää», sanoi Olivier, »niin on hän kuitenkin tavoiltansa, kasvoiltansa ja koko ulkoasultansa sekä sydämeltänsäkin aivan kuin jokin flanderilainen teurastaja — tyttö ei ikänä häneen suostu.»