»Minun täytyy totella kuninkaan käskyä, korkeasukuinen neito, eikä minun sovi kysellä siihen syytä», vastasi nuori soturi.
»Oletteko te aatelista sukuperää?» kysyi sama kysyjä.
»Sen voin vakuuttaa, korkeasukuinen neito», vastasi Qventin.
»Ja ettekö te», kysyi nyt nuorempi kreivitär ujolla äänellä kääntyen vuorossaan hänen puoleensa, »ole sama nuorukainen, jonka näin, kun minut käskettiin ravintolassa palvelemaan kuningasta?»
Hiljaisemmalla äänellä, kenties myöskin ujoudesta, vastasi Qventin niin olevan.
»Ehkäpä sitten, hyvä täti», virkkoi neiti Isabella kääntyen neiti Hamelinen puoleen, »me olemme hyvässä turvassa. Ei hän ainakaan näytä mieheltä, jolle olisi voitu uskoa jokin kavala ja julma juoni kahta turvatonta naista vastaan.»
»Kunniani kautta vannon, korkeasukuinen neito», sanoi Durward, »ja sukuni hyvän maineen sekä esi-isieni luiden kautta, että vaikka saisin Ranskan ja Skotlannin kuningaskunnat molemmat palkkiokseni, niin en sittenkään saattaisi tehdä teille mitään kavalaa tai julmaa!»
»Te puhutte kauniisti, nuori herra», sanoi neiti Hameline; »mutta me olemme tottuneet kuulemaan tyhjiä korupuheita Ranskan kuninkaan sekä hänen käskyläistensä suusta. Semmoisilla houkuteltiin meidät tänne Ranskaan turvapaikan hakuun, vaikka paljoa vähemmällä vaaralla kuin nyt olisimme voineet päästä Lüttich'in piispan suojaan, tai olisimme myös voineet heittäytyä Saksan Venceslauksen tai Englannin Edvardin turviin. Ja mitä apua sitten oli noista kuninkaan lupauksista? Meitä pakotettiin käyttämään alhaisia valhenimiä ja meidät kätkettiin häpeällisellä tavalla, ikäänkuin jonkunlaista kiellettyä tavaraa, syrjäiseen paikkaan, tuohon nurkkaravintolaan, missä meidän — jotka, niinkuin sinä, Martta, kyllä tiedät», hän kääntyi palvelijattarensa puoleen, »emme kotona koskaan panneet päähinettä päähämme muualla kuin kunniateltan alla ja kolmen portaan korkuisella kunnialavalla — missä meidän täytyi omin käsin pukea vaatteet yllemme, seisoen tavallisella permannolla niinkuin karjapiiat.»
Martta myönsi, että kreivittären sanat olivat täyttä, surkeata totta.
»Soisinpa että se olisi ollut pahinta kaikesta, täti kulta», virkkoi neiti Isabella; »minä olisin voinut helposti olla ilman tuota komeutta.»