»Jumala teitä siunatkoon, kuninkaallinen majesteetti», sanoi ääni, joka helähti Durward'in korviin, »ja suokoon teille anteeksi, vaikka teidän ajatuksenne olisivatkin itsekkäämmät kuin mitä sananne ilmaisevat! Muuta minä en haluakaan kuin että täydessä turvassa pääsisin hyvän Lüttich'in piispan suojaan.»
Näin puhuteltu mies mutisi jotain vastaukseksi, mitä Qventin ei kuullut, ja palasi takaisin portin kautta. Durward tunnusteli häntä valossa itse kuninkaaksi, joka hartaasti haluten vapautua vieraistaan luultavasti oli tullut saapuville sen mahdollisuuden varalta, että kreivittärissä olisi kenties vastahakoisuus voinut herätä tai että joku este olisi sattunut linnan vartijain puolelta.
Päästyään linnan muurien ulkopuolelle täytyi matkaseuran jonkun aikaa ratsastaa hyvin varovaisesti välttääksensä kaikkia susikuoppia, pauloja sekä muita satimia, joita näille paikoille oli viritetty tuntemattomien haitaksi. Gascognelainen tunsi kuitenkin tyystin kaikki tämän umpisokkelon mutkat, ja neljännestunnin kuluttua oli päästy Plessis'n puiston rajojen ulkopuolelle, likelle Tours'in kaupunkia.
Kuu, selvittyään pilvistä, joiden loimista se tähän asti oli vain kajastellut, loi nyt ihanan valovirran yhtä ihanan maiseman yli. He näkivät mahtavan Loiren vierivän majesteetillisesti Ranskan rikkaimman tasangon poikki, virraten äyräitten välitse, joita tornit sekä puutarhapenkereet, öljypuistot että viinamäet reunustivat. He näkivät Tours'in, Tourainen vanhan pääkaupungin muurien porttitorneineen ja sakaroilleen loistavan valkeina kuutamossa; ja niiden keskellä kohosi suunnattoman suuri gotilaistyylinen tuomiokirkko, jonka pyhimykseksi julistettu piispa Perpetuus jumalisen intonsa vallassa oli rakentanut jo viidennellä vuosisadalla, ja jonka myöhemmin Kaarle Suuri sekä hänen jälkeisensä hartaudessaan olivat laajentaneet semmoisilla rakennustaidon ihmeillä, että se nyt oli komein kirkko koko Ranskanmaalla. Myöskin pyhän Gatien'in kirkon tornit näkyivät sekä linnan synkät, lujat seinät, joiden sisäpuolella muinaisina aikoina kuuluu olleen Valentinianus keisarin asunto.
Qventin'ille uskottu toimi oli tosin sitä laatua, että se suuresti kiinnitti hänen mieltänsä, mutta sittenkin nuori skotlantilainen, joka oli tottunut kotivuoristonsa autioihin ja köyhiin näköaloihin, ei voinut olla ihmeellä ja ihastuksella katselematta tätä maisemaa, jota luonto ja ihmistaito näyttivät kilpaa kaunistelleen kirkkaimmalla loistollansa. Mutta vanhemman kreivittären ääni — kohoten ainakin yhtä oktaavia korkeammalle kuin hänen lausuessaan laupealla äänellä jäähyväiset Ludvig kuninkaalle — palautti Qventin'in nykyhetken toimiin; kreivitär Hameline tahtoi puhutella saattojoukon päällikköä. Qventin kannusti hevostaan ja kun hän kunnioittavasti oli esittänyt itsensä päälliköksi, alkoi Hameline kreivittären puolelta tulvailla kysymyksiä.
»Mikä on teidän nimenne ja arvonne?»
Qventin ilmoitti molemmat.
»Tunnetteko te hyvin tien?»
»En», vastasi Qventin, »en voi kehua liioin tuntevani tietä, mutta minulla on tarkka matkasuunnitelma ja sitä paitsi saamme ensi levähdyspaikassa oppaan, joka kaikin tavoin on sovelias johtamaan matkaamme. Siihen saakka hevosmies, joka äsken yhtyi meihin, on oleva oppaanamme.»
»Ja miksi teidät valittiin tähän toimeen, nuori herra?» kysyi taas kreivitär. »Niinkuin kuulen olette te sama nuorukainen, joka äsken seisoi vartijana galleriassa, missä me kohtasimme Ranskan prinsessan. Te näytätte olevan jokseenkin nuori ja kokematon tämmöiseen virkaan — sitä paitsi outo Ranskassa ja puhutte kieltä kuin muukalainen.»