»Ja sitten jätät meidät toisen oppaan haltuun?» kysyi Durward vielä.
»Aivan niin, herra jousimies», vastasi opas; »minun matkani ovat aina lyhyet ja suorat. Te, herra jousimies, sekä muut ihmiset, kierrätte jousen kaarta myöten, minä sujautan aina suoraan nuoraa pitkin.»
Kuu oli jo kauan aikaa sitten laskenut, ja aamukoitto alkoi nousta kirkkaana ja valoisana idästä, välkytellen pienen järven pintaa, jonka rantaa pitkin he olivat jonkun aikaa kulkeneet. Tämä järvi levisi keskellä avaraa tasankoa, jossa siellä täällä kasvoi yksinäisiä puita sekä pieniä lehtoja ja viidakoita, mutta joka kuitenkin oli niin aukea, että silmä alkoi jo jokseenkin selvästi selittää esineitä. Qventin loi nyt silmänsä vieressään ratsastavaan oppaaseen, ja tunsi hänet, joskin kasvoja varjosti leveälierinen, espanjalaisen talonpojan sombrero'n kaltainen hattu, samaiseksi leikkisäksi Petit-André'ksi, jonka sormet, yhdessä hänen surullisen virkaveljensä Trois-Eschelles'n kanssa, äsken niin ilkeällä tavalla olivat hypistelleet Qventin'in kaulaa. Inholla, joka oli myös hiukan pelon sekainen, sillä Skotlannissa pyöveliä katsellaan melkein taikauskoisella kammolla, jota äskeinen pelastus ei ollut vähentänyt, käänsi Durward vaistomaisesti hevosensa pään oikealle ja iski samassa kannukset sen kupeihin, niin että se, puoleksi ympäripyörähtäen, hypähti muutaman kyynärän verran erille tuosta vihatusta matkakumppanista.
»Ha, ha, ha, ha!» nauroi Petit-André; »Gréve-torin pyhä Neitsyt auttakoon! — muistaapa, luulakseni tämä nuori soturi vanhan tuttavansa! — Mitä, kumppani! — ethän toki kantane minulle vihaa? — Jokainen tässä maassa elättää henkeään omalla tavallaan. Ei kenenkään huoli hävetä, että hän minun kynsissäni on ollut, sillä minä toimitan virkaani yhtä taitavasti kuin paras mestari, joka ikänä oli sitonut elävän hedelmän kuolleeseen puuhun. — Ja Jumala sitä paitsi on suonut minulle sen armon, että olen iloinen poika — ha, ha, haa! — Voisinpa kertoa teille semmoisia leikkipuheita, joita olen laskenut tikapuitten alimman asteen ja hirsipuun poikkipuun välillä, että — niin totta kuin toivon autuaaksi pääseväni — minun on täytynyt tehdä tehtäväni jokseenkin kiireesti siinä pelossa, että hirtettävä mies sitä ennen kuolisi nauruun ja siten saattaisi minun taitoni häpeään.»
Näin puhuen hän kannusti hevostaan, hävittäen siten sen välimatkan, jonka skotlantilainen oli jättänyt heidän välilleen, ja virkkoi sitten: »Kuulkaas, herra jousimies, sovitaan pois vaan! — Minä puolestani toimitan aina virkaani ilman mitään vihaa ja keveällä sydämellä, ja minulle on ihminen aina kaikkein rakkain kun olen saanut hänen kaulaansa tukehdusvitjani, saattaakseni hänet pyhän Patibulariuksen ritariston jäseneksi — sillä nimellä provossin pappi, arvoisa isä Menehiiteen, nimittää provossisuojeluspyhimystä.»
»Pysy kauempana, kurja konna!» huusi Durward, kun lain tuomion täyttäjä yritti tulla vielä likemmäksi, »tai en voi vastustaa kiusausta ja näyttää sinulle, kuinka pitkä matka pitäisi olla kunnian miehen ja mokoman hylkiön välillä.»
»Hohoh teitä, olettepa te aika tuittupää!» sanoi pyöveli. »Jos edes olisitte sanonut kunnon miehen, niin olisi siinä hiukkanen totta — mutta kunnian miehiä, niiden kanssahan minä olen tekemisissä joka päivä, yhtä läheisessä kuin olin tulemaisillani teidänkin kanssanne. — Mutta menkää Herran nimeen ja seurustelkaa oman itsenne kanssa. Minä olisin tarjonut teille pullollisen Auvergnen viiniä kaiken vihan poishuuhtomiseksi — mutta te luultavasti hylkäisitte kohteliaan tarjoumukseni. — No, no, olkaa niin epäkohtelias kuin tahdotte — minä en koskaan puhu pahoja sanoja niille, joiden kanssa virkani puolesta joudun tekemisiin — noille kuperikeikanheittäjilleni, hauskoille tanssijoilleni, pienille leikkikumppaneilleni, niinhän Jaakko Lihamieskin lampaitansa mairittelee — niille, sanalla sanoen, joilla niinkuin teilläkin, korkea-arvoinen herra, on N. U. O. R. A. piirustettuna otsaansa. — Ei, ei, kohdelkoot he minua vaikka kuinka pahasti, hyvän ystävän avun minä heille kuitenkin lopulta annan — ja te saatte itsekin nähdä, kun toisen kerran joudutte Petit-André'n käsiin, että hän osaa antaa anteeksi häväistyksen.»
Näin sanottuaan ja loppupäätteeksi iskettyänsä ilkamoiden silmää sekä päästettyänsä suustaan tsehihá-äänen, semmoisen, jolla kiirehdytetään laiskaa hevosta, Petit-André poikkesi tien toiselle puolelle ja jätti nuorukaisen sulattamaan saamiaan pistosanoja niin hyvin kuin hänen ylpeä skotlantilais-sydämensä saattoi sen tehdä. Suuri halu olisi Qventin'illä ollut löylyttää häntä niin pitkältä kuin hänen peitsensä varsi olisi kestänyt; mutta hän hillitsi vihansa sillä ajatuksella, että tappelu tämänluontoisen miehen kanssa ei olisi missään eikä milloinkaan kunniaksi, ja varsinkin nykyisessä tilanteessa suorastaan rikos velvollisuutta vastaan, josta saattaisi olla sangen vaarallisia seurauksia. Hän siis nieli Petit-André'n sopimattomat, viranmukaiset kokkapuheet hartaasti toivoen, ettei hänen suojelukseensa uskottu kaunotar ollut kuullut niitä; sillä tietysti se seikka, että hänelle voitiin pitää tämmöisiä pilapuheita, ei olisi antanut kreivittärelle edullista vaikutusta Durward'ista. Mutta hyvin pian molempien kreivittärien yht'aikainen hätähuuto herätti hänet niistä ajatuksista: »Katsokaa taaksenne — katsokaa taaksenne! — Jumalan tähden kavahtakaa itseänne ja suojelkaa meitä — meitä ajetaan takaa!»
Qventin katsahti kiiruusti taaksensa ja näki kaksi aseellista miestä, jotka tulivat heidän jäljessään ajaen niin kovaa vauhtia, että he hyvinkin pian saavuttaisivat matkalaiset. »Eivät nuo», sanoi hän, »voi olla muita kuin provossin miehiä, jotka ovat vahtikierrolla metsässä. Katsopas sinä», käski hän Petit-André'ta, »mitä lajia ne ovat.»
Petit-André totteli, ja tarkastettuaan tulijoita hän iloisesti pyörähti taas satulassaan ympäri ja vastasi: »Nämät, hyvä herra, eivät ole minun kumppaneitani eikä myöskään teidän — ei provossin väkeä — eikä jousimiehiä — sillä minusta näyttää, että heillä on rautakypäräsilmikot päässä alaslaskettuina ja rautakaulukset. — Hiiden vietäviä ovat nuo rautakaulukset, ilkeimpiä kaikista rautavarustuksista! — Olenpa saanut tuntikauden sormin kopeloida niitä, ennenkuin olen saanut ha'at auki.»