XV
OPAS
"Min' olen" niin hän virkkoi mulle, "maalta Egyptin, tuota noitasukua, mi, koska Gosenissa asui Israel, hurjasti ryhtyi taisteluhun vastaan Mosesta sekä kansaa Moseksen, Jehovan ihmetöitä vastustaen omilla loitsukonsteillaan, siks kunnes lähestyi koston enkeli ja viisaat kopeat esikoisiaan sai surra kuin oppimaton talonpoikakin.
Nimetön.
Lordi Crawford'in sekä hänen väkensä tulo teki heti lopun taistelusta, jota edellisessä luvussa yritimme kuvata. Ritari, kiireesti riisuen kypäränsä, ojensi vanhalle lordille miekkansa ja sanoi: »Crawford, minä antaun — mutta tulkaa vähän tännemmäksi, että saan kuiskata korvaanne — yhden sanan vain Jumalan tähden — pelastakaa Orleans'in herttua!»
»Kuinka! — Mitä! — Orleans'in herttua!» huudahti skotlantilainen päällikkö. »Mistä tämä kaikki on johtunut, saakeli soikoon? Tämä juttu on iäksi päiviksi rikkova kuninkaan ja hänen välinsä.»
»Älkää kysykö mitään», sanoi Dunois — sillä hän se oli — »syy on kokonaan minun. — Katsokaas, hän liikahtaa. Minä vain riensin tänne kaapatakseni tuon neitosen omakseni, jotta minusta tulisi aviomies ja maanomistaja — ja tuommoisessa pulassa tässä nyt ollaan. Pidättäkää roistojoukkonne poissa — älkää salliko yhdenkään miehen nähdä häntä.» Näin sanoen hän aukaisi herttuan silmikon ja viskasi hänen kasvoilleen vettä, jota hän nouti läheisestä lammesta.
Qventin Durward puolestaan oli hämmästyksissään, aivan kuin ukkosen nuoli olisi iskenyt häneen; niin tiheään hän sai kokea yhä uusia ihmeitä. Hän oli — sen hän nyt vastustajansa kalpeista kasvoista näki — kaatanut maahan Ranskan kuninkaallisen suvun korkeimman prinssin, ja ollut miekanmittelössä Ranskan parhaan sankarin, kuuluisan Dunois'n kanssa. Nämät työt olivat kumpaisetkin itsessään ylen kunniallisia — mutta voiko sanoa niiden olevan kuninkaalle eduksi tai mieliksi, se oli ihan toinen asia.
Herttua oli nyt tointunut jälleen tainnoksistaan, niin että hän jaksoi istua ja kuunnella Dunois'n sekä Crawford'in välistä keskustelua. Edellinen väitti hartaasti, ettei tässä asiassa ollenkaan ollut tarpeellista mainita Orleans'in herttuan korkeata nimeä, koska hän, Dunois, mielellään tahtoi ottaa koko syyn omille niskoilleen ja vakuuttaa että herttua vain ystävänsä apulaisena oli ollut mukana.
Lordi Crawford kuunteli, silmät maahan luotuina, aika ajoin huoaten ja pudistellen päätään. Vihdoin hän katsahtamatta ylös virkkoi: »Tiedättehän, Dunois, että sekä isänne että myös oman itsennekin tähden mielelläni olisin teitä auttanut.»