Ritarit pyörähyttivät nyt hevosensa ympäri ja ajoivat noin 150 askelta taaksepäin. Qventin puolestaan, katsahtaen kreivittärien puoleen, kumarsi syvään satulassaan, ikäänkuin pyytäen, että he seuraisivat suosiollisin silmin hänen yritystään; ja kun he kehoituksen merkiksi heiluttivat hänelle liinojansa, olivat päällekarkaajat jo ennättäneet tarpeellisen matkan päähän saadakseen vauhtia.
Durward karahutti nyt ratsunsa liikkeelle käskien gascognelaisenkin miehen tavoin pitämään puoltansa. Näin hyökkäsivät kaikki neljä ratsumiestä täyttä vauhtia yhteen keskipalkoilla sitä välimatkaa, joka oli heidän välillään. Yhteentörmäyksessä gascognelais-parka sai surmansa heti, sillä vastustaja tähtäsi hänen kasvoihinsa, jotka eivät olleet silmikon suojassa, ja peitsi tunkeutui silmän kautta aivoihin, niin että mies kaatui kuoliaana maahan hevosensa selästä.
Qventin puolestaan, vaikka häntäkin haittasi sama puute, keikahti satulassaan niin nopsasti, että vihollisen peitsi sujahti hänen oikean olkapäänsä päällitse, raapaisten hiukkasen vain poskea. Sitä vastoin hänen oma peitsensä sattui keskelle vastustajan rintaa ja sysäsi hänet maahan. Qventin hypähti alas hevosen selästä riisuakseen kypärän kaatuneelta; mutta toinen ritari, joka ei vielä ollut virkkanut sanaakaan, hypähti heti, kun hän näki miten pahoin hänen kumppaninsa oli käynyt, vielä nopsemmin kuin Durward satulastaan maahan ja huusi, asettuen pyörtyneen ystävänsä eteen: »Jumalan ja pyhän Martin nimessä, poikaseni, nouse hevosen selkään ja mene tiehesi naikkostesi kanssa! — Ventre Sant Gris![1] — onpa heistä ollut jo kyllin turmiota täksi aamuhetkeksi.»
[1] Ranskalainen kirous.
»Älkää pahaksi panko, herra ritari», virkkoi Durward, jota suututti uhkaava ääni, jolla tämä neuvo annettiin, »tahtoisinpa ensin nähdä kenenkä kanssa olen ollut tekemisissä, ja saada tietää kuka vastaa minun kumppanini kuolemasta.»
»Sitä et koskaan saa elävänä nähdä etkä tietää», vastasi ritari. »Mene tiehesi rauhassa, hyvä mies. Me olimme hulluja, kun läksimme estämään teidän matkaanne, mutta siitä me olemmekin saaneet rangaistuksemme; sillä sinä olet saanut aikaan enemmän turmiota, kuin mitä koko joukkosi hengellä sekä omallasikin voisit palkita. — No, jos välttämättömästi tahdot», — Qventin oli näet tempaissut miekkansa tupesta ja lähestyi häntä — »niin ota tämä kostoksi!»
Näin sanoen hän iski nuorta skotlantilaista niin lujasti kypärään, että Durward, vaikka hän olikin kotoisin maasta, missä kelpo sivalluksia jaeltiin sangen runsaasti, ei ollut semmoista vielä muuten kuin kirjoista sattunut tuntemaan. Se iski häneen niinkuin ukkosen nuoli, löi syrjään miekan, jonka nuori soturi oli kohottanut suojakseen ja halkaisi kypäränkin, vaikka se muka oli teräksestä kestäväksi taottu, niin pitkälle, että terä puraisi hiuksia, kuitenkaan sen enempää vahinkoa tekemättä. Silmänräpäyksen aikaa oli nyt Durward, joka puolipyörtyneenä vaipui toiselle polvelleen, aivan ritarin armoilla, jos tämän olisi tehnyt mieli iskeä häneen toista kertaa. Mutta joko hän sääli Qventin'in nuoruutta, tai ihaili hänen uljuuttansa, tai jalomielinen, rehellinen taistelunhalu pidätti häntä tätä tilaisuutta käyttämästä hyväkseen. Pian Durward tointuikin jälleen, kavahti pystyyn ja kävi vastustajansa kimppuun, tulisesti niinkuin mies, joka on päättänyt päästä voitolle tai kuolla, ja samalla kuitenkin sillä mielenmaltilla, joka on välttämätön, jos tahtoo niin edullisesti kuin suinkin suoriutua taistelusta. Jotta hän ei enää saisi tuommoisia hirmuisia sivalluksia kuin äsken, hän koitti suuremman nopsuutensa avulla, jota varustusten verrattain suurempi kepeys vielä helpoitti, väsyttää vastustajaansa. Durward ahdisti häntä milloin miltäkin puolelta vikkelillä liikkeillä ja äkkipikaisilla päällekarkauksilla, joita ritarin raskaassa rautapuvussansa oli sangen vaikea ilman suurempaa vaivaa torjua päältänsä.
Turhaan tämä jalomielinen vastustaja huusi Durward'ille: »Eihän nyt enää ole mitään riidan syytä välillämme, ja mieltäni pahoittaisi, jos minun täytyisi tehdä sinulle vahinkoa!» Qventin ei totellut muuta kuin tulista himoansa saadakseen hetkellisen tappionsa häpeän jälleen pois pyyhityksi. Hän ahdisteli ritaria yhä edelleen ukkosen nuolen nopeudella, väliin yrittäen pistää miekkansa kärjellä, väliin hakata häntä sen terällä; näin tehdessään hän piti myös tarkasti silmällä kaikkia vastustajansa liikkeitä — muistellen hänen suurta voimaansa, josta hän oli saanut niin peloittavan esimaun — ja oli valmis hypähtämään taaksepäin tai syrjään tuon hirvittävän kalvan iskujen alta.
»No, hiisi periköön sinut, sinä itsepäinen ja ylpeä hupsu», mutisi vihdoin ritari, »kun et tyydy, ennenkuin olet saanut kolahduksen päähäsi!» Näin sanoen hän muutti taistelutapaansa, pysähtyi ikäänkuin hän olisi tahtonut tästä lähtien vain suojella itseään ja torjua luotaan Qventin'in lakkaamattomia sivalluksia. Mutta salaa hän aikoi yhdellä ainoalla iskulla tehdä lopun taistelusta, niin pian kun vain nuori soturi hengästyisi tai joku taitamaton tai huolimaton temppu hänen puoleltaan antaisi siihen tilaisuutta. Tämä sukkela keino olisikin luultavasti saattanut hänet tarkoituksen perille, ellei kohtalo olisi päättänyt toisella tavalla.
Kaksintaistelun juuri tuimimmillaan ollessa saapui lukuisa ratsumiesjoukko paikalle ja huuto kajahti: »Seis, kuninkaan nimessä!» Molemmat taistelijat astuivat askeleen taaksepäin, ja Qventin huomasi ihmeekseen, että hänen päällikkönsä, lordi Crawford, oli taistelua estävän joukon johtajana. Mukana oli myös Tristan Erakko parin, kolmen miehen kera — kaikkiaan noin parikymmentä ratsua.