Puolisen tunnin kuluttua palasi toinen poissaolleista ja kuiskaili kumppaneilleen. He käärivät ruumiin paariliinana käytettyyn levättiin ja läksivät suojamasta, kantaen sen mukanaan. Iäkäs sibylla nousi silloin unestaan, todellisesta tai teeskennellystä. Ensin hän astui ovelle kuin tähyilemään miesten lähtöä, palasi sitte peremmälle ja käski matalalla ja hillityllä äänellä Brownin heti tulla mukaansa.
Tämä totteli, mutta majasta poistuessaan olisi hän mielellään ottanut takaisin rahansa tai edes paperinsa. Tätä esteli opas mitä jyrkimmällä tavalla. Matkamiehen mieleen juolahtikin heti, että epäluulo minkään rosvotun erän katoamisesta kohdistuisi vaimoon, joka oli kaiken todennäköisyyden mukaan pelastanut hänen henkensä. Sen vuoksi hän viipymättä luopui yrityksestään, tyytyen sieppaamaan lyömämiekan, jonka eräs roistoista oli viskannut pehkujen sekaan. Jalkeille päässeenä ja tämän aseen saatuaan hän jo tunsi olevansa puoleksi pelastunut vaaroista, jotka häntä väijyivät. Kuitenkin olivat hänen raajansa kangistuneet ja puutuneet sekä kylmästä että kaiken yötä kärsimästään väkinäisestä ja liikahtamattomasta asennosta. Mutta hänen seurattuaan mustalaista ulos, palautti raikas aamuilma ja kävely verenkierron ja joustavuuden hänen jäseniinsä.
Talviaamun valjun kajastuksen teki kuulakammaksi lumi, jota kirpeä pakkanen narskautteli jalan alla. Brown vilkaisi pikimmittäin ympäristöönsä, kyetäkseen vastakertana tuntemaan paikan. Pikku torni, josta yksi ainoa holvi oli jäänyt jäljelle hänen muistettavan yönsä kolkoksi asunnoksi, törrötti puron yli ulottuvan kallionkielekkeen kärjessä. Sinne pääsi vain yhdeltä taholta, nimittäin alapuolella olevasta rotkosta. Toisilla kolmella sivulla oli seinämä äkkijyrkkä, joten Brown oli edellisenä iltana välttänyt toisenkin kamalan vaaran; sillä jos hän olisi yrittänyt kiertää rakennuksen, kuten jo kerran aikoi, niin hän olisi ruhjoutunut mäsäksi.
Kuilu oli niin soukka, että eri seinämillä kasvavat puut paikka paikoin koskivat toisiinsa. Niissä oli nyt kuuraa lehtien asemesta ja ne muodostivat siten härmäisen kunniakatoksen puron yli, joka alla kuulsi tummempana, liotellessaan uraansa lumikiehteiden läpi. Eräässä kohden notko hiukan avartui, jättäen seinämän ja puron välille pikku kappaleen tasaista maata, ja siinä sijaitsivat kylän rauniot, joissa Brown oli harhaillut. Rapistuneet päädyt, joiden sisäseinät turvesavu oli kiillottanut, näyttivät vieläkin mustemmilta, kuvastuessaan seinustoille kasautuneita kinoksia vasten.
Tähän talviseen ja koleaan maisemaan sai Brown nyt vain hätimiten vilkaistuksi, sillä hänen oppaansa, seisahduttuaan hetkiseksi ikäänkuin antaakseen hänen tyydyttää uteliaisuuttaan, lähti kiireisesti astelemaan hänen edellään alas rotkoon johtavaa polkua. Hieman epäluuloisesti pani Brown merkille, että hän valitsi jo tallatun ladun, jonka askeleenjäljet kaiketikin saattoivat olla vain äsken holvisuojamasta poistuneiden rosvojen. Tovin harkinta kuitenkin vaimensi hänen epäilyksensä. Ei ollut ajateltavissa, että vaimo, joka olisi voinut luovuttaa hänet joukkueelleen hänen ollessaan aivan kykenemätön puolustautumaan, olisi lykännyt kavallustaan, kunnes hän oli aseestettu, väljissä oltavissa ja valmiilla pakotiellä. Sen vuoksi hän seurasi opastaan luottavaisena ja äänetönnä.
He menivät puron yli samalta kohdalta, mistä edellisetkin kulkijat olivat käyneet. Jalanjäljet etenivät sitte rauniokylän halki ja sieltä alas rotkoa myöten, joka jälleen soukkeni kuiluksi. Mutta mustalainen ei enää seurannut samaa tolaa: hän kääntyi sivulle ja opasti seuralaistaan hyvin rosoista polkua myöten ylös äyräälle, joka kallistui kylän yli. Vaikka lumi monin paikoin peitti kamaran ja teki astunnan epävarmaksi ja kompastelevaksi, kulki Meg lujin ja päättäväisin askelin, jotka ilmaisivat perinpohjaista paikallista tuntemusta. Vihdoin he pääsivät rotkon reunalle, vaikkakin niin jyrkkää ja mutkikasta uraa myöten, että Brown nähtävästi samaa edellisenä iltana laskeutuneena kummasteli, miten oli tehtävästään suoriutunut taittamatta niskaansa. Ylhäällä oli seutu toisella puolella noin penikulman matkalla avointa ja aitaamatonta, toisaalla taasen näkyi verrattain laajoja, tuuheita istutusmetsiä.
Meg kuitenkin yhä johti pitkin rotkon reunaa, kunnes alapuoleltaan kuuli äänten sorinaa. Sitte hän viittasi jonkun matkan päässä kohoavaan tiuhaan istutusmetsään.
"Tie Kippletringaniin", neuvoi hän, "on noiden aitauksien tuolla puolen. Menkää niin vinhaan kuin jaksatte; teidän hengestänne riippuu enemmän kuin muiden ihmisten. Mutta te olette menettänyt kaiken — malttakaahan." Hän kopeloitsi suunnattoman tilavaa taskua, josta kaivoi rasvaisen kukkaron. "Monet on almut antanut teidän talonne Megille ja hänen väilleen — ja hän on elänyt maksaakseen vähässä mitassa takaisin"; ja hän pisti kukkaron Brownin käteen.
"Vaimo on järjiltään", ajatteli Brown, mutta aikaa ei ollut intellä, sillä alhaalta kuuluvat äänet olivat epäilemättä rosvojen. "Millä tavoin maksan takaisin nämä rahat", kysyi hän, "tai palkitsen minulle osottamanne hyvyyden?"
"Minulla on kaksi pyyntöä", vastasi noitavaimo, puhuen matalalla äänellä ja kiireesti. "Ensimäinen, ettette milloinkaan puhu viime yönä näkemästänne. Toinen, ettette poistu näiltä seuduilta ennen kuin näette minut jälleen. Jättäkää Gordonin Vaakunaan tieto siitä, mistä teitä voipi kuulustella, ja kun ensi kerralla teitä tavotan, olipa kirkonmenot tai markkinat, häät tai hautajaiset, sunnuntai tai lauvantai, arki tai paasto, jättäkää kaikki muu ja tulkaa minun kanssani."