ONNETON LAUKAUS.
"Minun täytyy ryhtyä kertomukseeni jälleen siitä kohdasta, mihin eilen keskeytin, rakkahin Matilda.
Pariin kolmeen päivään emme muusta puhuneet kuin piirityksestämme ja sen luultavista seurauksista, ja hälisimme isäni vastahakoisiin korviin ehdotusta, että lähtisimme Edinburghiin tai ainakin Dumfriesiin, missä on harvinaisen hyvää seuraa, kunnes noiden konnien suuttumus hälvenisi. Hän vastaili hyvin tyynesti, ettei hänen tehnyt mieli antaa isäntänsä talon ja Woodbournessa olevan irtaimistonsa tuhoutua. Hän pyysi saada luvallamme huomauttaa, että häntä oli tavallisesti pidetty pätevänä ryhtymään toimenpiteisiin perheensä turvaamiseksi tai suojelemiseksi. Jos hän pysyisi rauhallisesti kotonaan, niin ei hänen käsittääkseen heittiöiden saama vastaanotto ollut omiaan kehottamaan toiseen vierailuun, mutta jos hän mitään arkailua ilmaisisi, niin se olisi varma keino joutua juuri siihen vaaraan, jota me pelkäsimme.
Rohkaistuneina hänen todistelustaan ja siitä järkkymättömästä välinpitämättömyydestä, jolla hän oletettua vaaraa kohteli, aloimme me hiukan virkistyä ja tehdä kävelyjämme tavalliseen tapaamme. Miesväki vain sai toisinaan kehotuksen ottaa pyssyt mukaansa meitä saatellessaan, ja huomasin isän useana yönä pitävän erityistä huolta talon kunnollisesta telkeemisestä sekä vaativan palvelusväkeä pitämään aseensa valmiina tarpeen varalta.
Mutta kolme päivää takaperin sattui tapaus laatuaan sellainen, että se säikytteli minua paljoa pahemmin kuin salakuljettajien hyökkäys.
Kerroin sinulle, että jonkun matkan päässä Woodbournesta on pieni järvi, jonka rannoilla herrasmiehet toisinaan käyvät linnustamassa. Satuin aamiaisella sanomaan, että mieleni tekisi nähdä se nykyisin jäätyneenä, jolloin sillä hyörii luistelijoita ja kiemurtajia, joiksi täällä nimitetään erään jäällä harjotettavan pelin harrastajia. Maa on lumessa, mutta hanki niin kovettunutta, että arvelin Lucyn ja minun uskaltautuvan tuolle matkalle, sinne kun vei huvittelijain kovaksi tallaama polku.
Hazlewood oitis tarjoutui saattamaan, ja sovimme, että hän ottaisi lintupyssynsä mukaansa. Hän naureskeli ampumaretkeilyllä oloa lumen aikana, mutta arkailuamme hälventääkseen antoi eräälle satunnaisesti aitausmetsäin vartijana käytetylle hevosrengille toimeksi seurata meitä pyssy kädessä. Eversti Mannering taasen ei pidä väkijoukoista eikä minkäänlaisista nähtävistä, joissa ihmisolennot ovat katseltavina, ellei kerrassaan ole sotaväen katselmus kysymyksessä. Hän siis kieltäysi liittymästä seurueeseen.
Läksimme liikkeelle tavallista aikaisemmin, kauniina, reipastuttavana pakkasaamuna, ja puhtaan ilman joustavuus karaisi mieliämme ja hermojamme. Kävelymatka järvelle oli riemastuttava, tai ainakin olivat vastukset sellaisia, että ne meitä vain hauskuttivat, kuten iljanteinen kaljama, tai eteen sattunut jäätynyt viemärioja, jotka tekivät Hazlewoodin avun tuiki välttämättömäksi. En luule Lucyn pitäneen kävelystään sen vähemmin noiden pikku pulien takia.
Näköala järvelle päin oli ihana. Toisella sivulla reunustaa sitä jyrkkä kallionhuippu, josta riippui tuhansia jättiläismoisia jääpuikkoja auringon hohteessa välkähdellen. Toisella sivulla taasen on metsikkö, jossa nyt männyt haaveellisina kantoivat lumitaakkojansa oksillaan. Itse järven jäätyneellä povella kirmaili liuta ihmisolentoja, toiset pääskysen vauhtia kiitäen, toiset liitäen mitä soreimmissa kierukoissa tai viehättyneinä vähemmän toimeliaaseen ajanvietteeseen, tunkeillen sen alan ympärillä, missä kahden kilpailevan pitäjän asukkaat kiistasivat kiemurtamispalkinnosta, — tärkeästäkin kunniasta, jos sekä pelaajien että katselijain hartaudesta sai päätellä. Me kävelimme pikku järven ympäri, tukenamme Hazlewood, joka tarjosi käsivartensa meille kumpaisellekin.
Miksi mainitsen näitä pikku piirteitä? Enhän niihin voi nyt mitään viehätystä tuntea, taivas sen tietää — mutta haperaa risua hapuilevan hukkuvan tavoin tarraan jokaiseen verukkeeseen kertomukseni kamalan jatkon siirtämiseksi. Mutta ilmotettava se on — minun täytyy saada edes yhden ystävän osanotto tähän sydäntäsärkevään onnettomuuteen.