"Mr. Pleydell ei siis olekaan kotona, tyttöseni?" sanoi Mannering.
"On kyllä, sir, kotona hän on, mutta ei ole talossa: hän on lauvantai-iltasin aina ulkona."
"Mutta, tyttöseni, minä olen muukalainen, ja asiani kiireellinen — sanoisitteko, mistä hänet tapaan?"
"Hänen arvoisuutensa", neuvoi kantaja, "on nyt tällä hetkellä arvatenkin Clerihughilla — sen olisi hän aiemminkin tiennyt sanoa, mutta luuli teidän tahtovan hänen asuntonsa nähdä".
"No, saattakaahan minut sitte tuohon ravintolaan — kai hän ottaa minut puheilleen, kun tulen jokseenkin tärkeissä toimissa?"
"Enpä osaa sanoa, sir", vastasi tyttö, "hän ei halua lauvantaisin häiriintyä liikeasioilla — mutta aina hän on vieraille höyli".
"Lähdenpä sinne ravintolaan minäkin", virkahti Dinmont ystävämme, "sillä minä myös olen vieras ja asialla samaan tapaan".
"Ka", huomautti palvelustyttö, "jos hän ottaa puheilleen herran, niin ottaa hän alhaisenkin — mutta älkää nyt Herran tähden sanoko, että minä teidät sinne lähetin!"
"Niinpä niin, alhainen minä olen, se on tosi, piikaseni, mutta en minä ole tullut hänen taitoansa ilman edestä kehveltämään", sanoi maamies rehellisen ylpeänä ja käydä keikisteli alas portaita, Manneringin seuratessa opastajansa kanssa. Mannering ei voinut olla ihailematta sitä päättäväistä astuntaa, jolla vieras heidän edellään viilsi tungosta, sysäten pelkällä vauhtinsa painolla ja voimalla syrjään sekä juopuneet että selvät jalkamiehet. "Tuo lienee Teviotdalen kolloja", huomautti kantaja, "joka tuolla lailla katukäytävän itselleen anastaa — hän ei kulje kauvas ennen kuin saa jonkun niskahaiveniinsa".
Hänen nokkela ennustuksensa ei kuitenkaan täyttynyt. Ne, jotka Dinmontin jyhkeän painon kimmahuttamina kohottivat katseensa hänen mittaansa ja hartevuuteensa, nähtävästi katsoivat hänet liian rotevaksi riitakumppaniksi ja antoivat hänen rauhassa mennä menojaan. Tämän kiilan suojassa eteni Mannering, kunnes lampuoti seisahtui ja kantajaan taaksensa katsahtaen virkahti: "Taidammekin olla kattokujalla, ystävä?"