Oltiin lähellä Pohjois-Amerikan sodan loppua. Tilan, ilman ja siistin mukavuuden halu ei vielä silloin ollut suurestikaan edistynyt Skotlannin pääkaupungissa. Joitakuita yrityksiä oli kaupungin eteläosassa tehty talojen rakentamiseksi "omille pihamailleen", kuten niitä määriteltiin; ja pohjoispuolella oli sittemmin suuresti laajennettu Uusikaupunki vasta alullaan. Mutta säätyhenkilöiden ja etenkin lakialalla toimivien suuri enemmistö asusti vielä Vanhankaupungin ahtaissa huoneustoissa.
Muutamien vanhempien lakiurhojen tavatkaan eivät vielä olleet uudistuksiin taipuneet. Jokunen kuulu asianajaja otti yhä yleisönsä vastaan ravintoloissa, kuten oli viittäkymmentä vuotta aikaisemmin ollut yleisenä tapana. Nuoremmat lainoppineet kyllä jo pitivät heidän menetelmiään vanhanaikaisina, mutta viinin ja remun yhdistämistä vakavaan toimintaan suosivat vielä ne arvokkaat neuvonantajat, jotka olivat kiintyneet vanhaan latuun joko sen itsensä vuoksi tai siihen liiaksi totuttautuneina, kulkeaksensa enää toista uraa. Noita menneen ajan ylistäjiä, jotka julistelevan itsepintaisesti mukailivat entisen sukupolven oloja, oli tämä samainen squire Paulus Pleydell, oppinut mies muuten, oivallinen laintuntija ja arvossa pidettävä kansalainen.
Uskollisen saattajansa opastuksella eversti Mannering parin pimeän kujan läpi mutkiteltuaan saapui High Streetille, jolla pahimmoillaan pauhasi ostronikaupustelijattarien huikkailu ja piirakkamiesten kellojen moike, sillä vastikään oli oppaan vakuutuksen mukaan "tornissa kahdeksan kalahtanut". Pitkään aikaan ei Mannering ollut osunut vilkasliikkeisen pääkaupungin kadulle, jonka kohu ja melu, liikenteen, remun ja vallattomuuden tuoksina, valojen vaihtelu ja alituiseen muuttelehtiva satojen ryhmien vilske etenkin iltasin esittää näytelmän sellaisen, että se erikseen ajatellen mitä halvimmista aineksista kertyneenä kuitenkin kokoomuksena tehoaa mielikuvitukseen voimakkaasti ja mieleen painuvasti.
Rakennusten tavatonta korkeutta osottamassa olivat valot, jotka pitkin julkipuolia epäsäännöllisinä kimallellen kohosivat niin korkealle ullakkokertoihin, että viimein näyttivät taivaalta tuikkailevan. Tämä näköerhe on vieläkin jossain määrin olemassa, mutta silloin sen teki vaikuttavammaksi molemmin puolin ulottuva keskeytymätön rakennusrivi. Ainoana aukkonansa pohjoissillan ja pääkadun yhtymäkohta, kulki uhkea ja yhdenmukainen väylä Luukkuvajain edustalta Canongaten päähän asti, leveydeltään ja pituudeltaan vastaten talojen harvinaista korkeutta.
Manneringilla ei ollut paljoakaan aikaa katsellakseen ja ihaillakseen. Saattaja kiirehdytti hänet tämän muistettavan näyttämön poikki ja sukelsi hänen kanssaan äkkiä hyvin jyrkkään kivettyyn kujaan. Oikealle kääntyen he astuivat niin sanotulle porrassillalle, jonka tila eräällä aistilla koettuna melkoisesti koetteli Manneringin hienostunutta olemusta. Varovasti noustuaan jokseenkin korkealle kuulivat he raskasta jyskytystä ovelta, joka oli vielä kahta huonekertaa ylempänä heitä. Ovi aukeni, ja paikalla tohahti kuuluviin koiran kimakka ärhentely, naisen kirkuna, ahdistetun kissan rääkäisy ja miehen kumea ääni, joka huusi mitä käskevimpään tapaan: "Seis, Sinappi, seisotkos siinä? Alas, kuuletko! istu siinä!"
"Kies armahda ja auta!" päivitteli naisääni; "jos se olisi repinyt meidän kissaamme, niin ei mr. Pleydell olisi minulle ikinä antanut anteeksi!"
"No, kas, kyyhkyseni, eihän katilta ole karvaakaan katkennut. Hän ei siis ole sisällä, sanotte?"
"Ei, mr. Pleydell ei koskaan ole lauvantai-iltojaan talossa", vastasi naisääni.
"Ja huomenna vielä on sapattikin", pahotteli kysyjä; "enpä tiedä, mitä tehdä".
Mannering päätyi nyt paikalle ja tapasi pitkän, tukevan maalaisen puhelemassa homsuisen naikkosen kanssa, jolla oli toisessa kädessään oven ripa ja toisessa sangollinen veteensekotettua kalkkivalaistetta — lauvantai-illan tunnus Edinburghissa; miehellä oli yllään pippurin ja suolan kirjava pitkätakki, jossa hohteli suunnattoman isoja metallinappeja, kiillotettu hattu ja kiiltosaappaat, ja kainalossaan vankka ratsupiiska.