"Tämän piirikunnan edellinen sheriffi on hyvään maineeseen päässyt asianajaja; annan teille esittelykortin häntä varten."

"Siitä minä teissä pidän, mr. Mac-Morlan", sanoi eversti, "että te aina käytte suoraan käsiksi asiaan. Antakaakin se minulle heti. Kerrommeko miss Lucylle, että hän mahdollisesti joutuu perijättäreksi?"

"Välttämättömästi, sillä teidän täytyy saada häneltä muutamia valtuuksia, joiden sanamuodon sommittelen oitis. Takaankin sitä paitsi, että hän on ymmärtäväinen ja ajattelee asiaa pelkkänä mahdollisuutena."

Mac-Morlan arvosteli oikein. Miss Bertramin sävystä ei voinut havaita hänen perustavan mitään innostuneita toiveita täten odottamattansa ilmestyneeseen mielikuvaan. Hän kyllä illemmällä kuin sattumoilta kysäisi mr. Mac-Morlanilta, mitä Hazlewoodin maatila saattoi vuotuisesti tuottaa; mutta sopiiko meidän sen nojalla väittää varmaksi, että hän mietiskeli, voisiko neljänsadan punnan vuositulojen perijätär soveliaan naimiskaupan kannalta kelvata nuorelle lairdille?

36 luku.

LAKIMIEHET VIRKISTÄYTYVÄT.

Mannering, mr. Sampson kumppaninaan, ei menettänyt aikaa matkallaan Edinburghiin. He matkustivat everstin huvivaunuissa, hän kun seuralaisensa hajamielisyyden tuntien ei katsonut hyväksi kadottaa koulumestaria näkyvistään, vielä vähemmin antaa hänen yrittää ratsain, jolloin varmaankin joku koirankurinen tallipoika olisi pikku nokkeluudella saattanut toimittaa hänet satulaan kasvot häntäpuolelle päin. Niinpä hän, apunaan ratsain mukana kulkeva kamaripalvelija, sai mr. Sampsonin turvallisesti tuoduksi Edinburghiin erääseen majataloon — sillä hotelleja ei siihen aikaan ollut — ilman mitään muuta sattumaa kuin mitä johtui hänen kahdesti poikettuaan harhailemaan kävelylle.

Ensimäisellä kerralla hänet peri hänen taipumuksensa tunteva Barnes tiukasta keskustelemuksesta Moffatin koulumestarin kanssa. Väittely oli alkanut kiistan-alaisen tavun laajuudesta Horatiuksen II kirjan 7. oodissa ja johtanut toiseen erimielisyyttä herättäneeseen kohtaan, joka koski samaisessa lyyrillisessä purkauksessa esiintyvän malobathro-sanan täsmällistä tulkintaa. Toisen harharetkensä hän teki Rullion-niityn lakealla käydäkseen, se kun oli hänen presbyteerisille mieltymyksilleen rakas. Kotvaseksi vaunuista maahan laskeuduttuaan hän näki kaatuneiden hautapatsaan noin penikulman päässä ja oli taivaltamassa ylös Pentlandin kunnaita, kun Barnes hänet pidätti. Molemmilla kerroilla oli hän unohtanut ystävänsä, isäntänsä ja matkatoverinsa yhtä täydellisesti kuin olisi toinen Itä-Intiassa ollut. Saadessaan muistutuksen, että eversti Mannering odotteli, hän äänsi tavallisen huudahduksensa: "Tavatonta! Minä unehutin", ja sitte harppaili paikalleen.

Barnesia kummastutti isäntänsä kärsivällisyys kumpaisellakin kerralla, hän kun kokemuksesta tiesi, kuinka vähän tämä suvaitsi laiminlyöntiä tai vitkastelua; mutta koulumestari oli joka suhteessa erioikeutettu henkilö. Hänen isäntänsä ja hän eivät koskaan olleet hetkeäkään toinen toisensa tiellä, ja näytti päivänselvältä, että he olivat omiaan elinaikaisiksi kumppanuksiksi. Jos Mannering tarvitsi määrättyä kirjaa, niin koulumestari kykeni tuomaan sen; jos hän halusi tilejä summatuiksi tai tarkistetuiksi, niin oli toisen apu yhtä valmiina; jos hänen teki mieli johtaa muistiinsa erityinen klassillisen kirjallisuuden kohta, niin hän sai turvautua koulumestariin kuin sanakirjaan; ja kaiken aikaa oli tämä kävelevä patsas vaatimaton, milloin häntä huomattiin, ja itsekseen viihtyvä, kun hänet jätettiin yksikseen. Ylpeälle, herkkäluontoiselle, sulkeutuneelle miehelle, jollainen monessa suhteessa oli Mannering, oli tämänlaisella elävällä luettelolla ja hengen saaneella itsestään liikkuvalla koneella kaikki kirjallisen kääntöpöydän edut.

Heti heidän saavuttuaan Edinburghiin ja asetuttuaan lähelle Bristo-satamaa George-majataloon, jota silloin piti vanha Cockburn (mieleni tekee olla tarkka), pyysi eversti tarjoilijaa hankkimaan hänelle oppaan mr. Pleydellin luo, sen asianajajan, jolle hän oli saanut esittelykirjelmän mr. Mac-Morlanilta. Hän käski sitte Barnesin pitää silmällä koulumestaria ja läksi astelemaan kantajan kanssa, jonka piti johtaa hänet lakimiehen puheille.